Aloin lukea oikeustiedettä vaikka olin kiinnostunut historiasta, sillä en halunnut opettajaksi. Harkitsin valtiotieteellisen ja oikiksen välillä ja hain jälkimmäiseen, koska se tarjosi laajemmat suuntautumismahdollisuudet. Lisäksi, ehkä naiivisti, ajattelin, että on hienoa ja ylevää palvella
yhteiskuntaa oikeuden palveluksessa. Minulla oli hatara ja romanttinen kuva lakimiesammatista.
Oikeushistoriaa ja eräitä muita oppiaineita lukuun ottamatta en kokenut suurta intohimoa oikeudellisiin opintoihin. Oikeushistorian opinnot pelastivat opiskeluaikani ikävystymiseltä. Pohdin gradua kirjoittaessani, pelaisinko varman päälle hakeutumalla ”oikeisiin” juristin töihin vai seuraisinko sydämeni ääntä ryhtymällä oikeushistorian köyhäksi jatko-opiskelijaksi. Päätin antaa graduni ratkaista. Hyvä arvosana osoittaisi, että minulla on valmiudet tutkijaksi. Näin kävi lopulta.
Valinta on ollut onnistunut: en ole koskaan joutunut pettymään tieteeseen. Olen unelma-ammatissani, ja suhtaudun tutkimukseen intohimoisesti. Siinä on jotain itseä suurempaa, että saa olla tuottamassa koko maailman yhteistä kulttuuriperintöä ja uutta tietoa. Sain lähes 20 pätkätyövuoden jälkeen ensimmäisen pysyvän työsuhteeni, joten olen monella tavalla onnekas.
Liityin heti valmistuttuani Lakimiesliittoon, ja nykyään kuulun myös Professoriliittoon. Olen ilokseni huomannut, että viime vuosina Lakimiesliitto on alkanut toimia reippaammin esimerkiksi alan eettisemmän toimintakulttuurin puolesta. Liitto on myös puolustanut lakimies-nimikkeen käyttöä ja pyrkinyt rajoittamaan juristien määrää työllisyysargumentein. Se on hyvää edunvalvontatyötä.
Viime aikoina olen ollut huolissani oikeuden ja kohtuuden toteutumisesta yliopistomaailmassa ja etenkin rekrytoinneissa. Ne eivät saisi perustua mielivaltaan tai tiedekuntapolitikointiin, vaan niitä säänteleviä pätevyysnormeja tulisi noudattaa. Oikeutta ja kohtuutta me kaikki voimme kuitenkin toteuttaa joka päivä pienillä yksittäisillä päätöksillämme. Siihen ei tarvita mitään maailmaa syleilevää ohjelmaa tai asemaa.
**
Teksti: Alisa Kettunen
Kuva: Vesa Tyni
