Lakikirjassa 1967 oli rikoslain 36 luvun 10 §:ssä säännös leimamerkin ynnä muun “mukaamisesta tai väärentämisestä”. Rangaistus kuritushuonetta. On ymmärrettävää, että sanotunlaiset jutut olisivat nykyään yksinkertaisia massajuttuja, jotka on putsattava pois tuomioistuimista. 1960-luvulla nuo jutut olivat vielä “kovia”, mutta eivät niin kovia, etteikö niiden tiimoilta olisi kehkeytynyt eräs kuulemani keskustelu erään pikkukaupungin raastuvanoikeuden istunnosta.
Vastaaja oli puhdistanut, pessyt, kuivannut ja silittänyt leimamerkkejä. Avustaja kiisti rikoksen, pelkkää pesua, jopa huithapelihommaa sekin.
Syyttäjä: – Se pesu on juuri sitä mukaelua, mitä laki tarkoittaa.
Asianajaja: – Jos niin on ja pesu tarkoittaa mukaelua, niin saanko kysyä, että onko syyttäjä tänä aamuna mukaellut kasvonsa?
Jutusta viis, mutta merkittävänä pidän asianajajan paneutumista kielen merkillisyyksien ongelmiin. Mitä on “mukaelu?” Nuorempienkin lakimiesten muistissa on eräässä oikeudenkäynnissä pohdittu “koplaus”-sanan merkitys. Tai mikä on “rupi”, missä vaiheessa verihyytymä muuttuu ruveksi?
Kun tämän kaltaisista asioista tuli omissa jutuissani kyse, niin viittasin usein savolaisäijään, jolla oli niin kiire huussiin, että ei ehtinyt varistakaan sanoa muuksi kuin linnuksi. Tai viittasin Jukolan Jussin tokaisuun veljilleen: “Miksi iskette kiinni löysään sanaan?” Lauseen jatko sopisi muuten hyvin moneen juttuun: “Onhan meillä tässä onnemme sijaa, jos vain sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.”
Lompakossani on nyt uusi ajokortti. Sen hankkimisessa oli yksi ongelma. Halusin säästää euron eli käyttää vuosien takaista kuvaa. Siinä eivät edes ikääntymisen eli vanhuuden ja vaivaisuuden merkit rumentaneet naamaani. Mukaelin siis naamani kuvani näköiseksi. Se ei sentään vaatinut plastiikkakirurgia, mutta paljon puuhaa ja ponnistelua ja vielä lopuksi päähän pähkinänruskean sävytteen.
Alussa mainitsemani asianajajan taitavasti syyttäjälle asettamaan kysymykseen olisin voinut vastata myönteisesti, jos sellaista olisi minulta kysytty. n
