Elinkeinoelämän keskusliitto EK julisti ennen käynnissä olevaa yksityissektorin neuvottelukierrosta, että tupojen eli tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika on ohi. EK:n mielestä tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa palkankorotusten lähtökohtana on ollut tuottavuuden ja elinkustannusten nousu.
– Näin määräytyvät palkankorotukset eivät ota huomioon tuottajahintojen kehityksen eroja eivätkä jätä tilaa investoinneille ja työllisyyden kasvulle, EK:n Työmarkkinapoliittiset linjaukset -asiakirjassa vuodelta 2006 todetaan.
Työnantajien ilmoituksesta huolimatta palkansaajajärjestöt vaativat keskusjärjestöjen yhteistä, useavuotista sopimusta. Työllisyys- ja talouspoliittiseen sopimukseen pyrittiin sisällyttämään myös palkkaratkaisu – palkkojen osalta sopimus olisi ollut raamisopimus. Ilmeisesti valtiovalta omin toimenpitein olisi myös tukenut mahdollista työmarkkinoiden maltillista ratkaisua.
Nämä palkansaajien ja työnantajien työmarkkinakeskusjärjestöjen viime vuonna käymät neuvottelut yhteisestä työllisyys- sekä talouspoliittisesta linjasta katkesivat moneen otteeseen – viimeisen kerran joulukuussa. Tuolloinkin neuvottelut katkaisi EK; perusteluiksi neuvottelujen lopettamiselle ilmoitettiin, että palkansaajat esittivät liian suuria palkkavaatimuksia. Samaan hengenvetoon kuitenkin painotettiin tarvittavan järjestöjen hyvää yhteistyötä. EK:n päätöksen takana lienee ollut periaate siitä, että EK ei osallistu keskitettyjen tuloratkaisujen tekemiseen, mitä neuvottelujen kohteena ollut ratkaisu olisi paljon muistuttanut.
Liittokierroksen kummallisuuksia
Koko neuvottelukierrosta on vaivannut tietty epäjohdonmukaisuus. Kun EK hyllytti keskitetyt sopimukset, se edellytti, että työehtosopimukset tehdään vastaisuudessa jokaisen toimialan omista lähtökohdista lähtien. Mutta kun Teknologiateollisuus ja Metallityöväen Liitto saavuttivat alkusyksystä sopimuksen, johon sisältyi 0,5 prosentin palkantarkistukset, sitoutuivat kaikki työnantajaliitot EK:n julistamaan 0,5 prosentin palkka-ankkuriin. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei eri toimialoilla neuvoteltukaan kyseisen alan palkanmaksukyvystä ja kyseisen alan tilanne huomioiden, vaan työnantajaliitot edellyttivät, että ratkaisut on sidottava palkka-ankkuriin.
Kun tulopoliittisia kokonaisratkaisuja syytettiin jäykkyydestä ja vaadittiin väljyyttä sopimustoimintaan, hirttäydyttiin nyt palkka-ankkuriin, joka malli ei antanut liikkumavaraa. Eli päädyttiin itse
asiassa tupoja tiukempaan sopimuspolitiikkaan. Tulopoliittiset sopimuksethan olivat suuntaviivoja antavia suosituksia, joiden mukaan alakohtaiset työehtosopimukset voitiin solmia. Nyt liittokierroksen työehtosopimusneuvotteluissa edellytettiin sitouduttavan yksittäisen toimialan työehtosopimuksen ratkaisuun, jota ei saanut ylittää.
Palkkauksessa paluuta entiseen
Työmarkkinapoliittiset linjaukset -asiakirjassaan EK julistaa, että sopimuskorotusten tulee olla prosentuaalisia.
– Jos korotukset määritellään sentteinä eikä prosentteina, korotus nostaa palkkoja suhteellisesti eniten siellä, missä tuottavuus on matala ja palkanmaksukyky heikko. Lisäksi yrityksessä vallitsevat palkkarakenteet vääristyvät. Solidaarista palkkapolitiikkaa ei voida enää jatkaa.
Lakimiesliiton ja Akavan keskeisenä tavoitteena useilla neuvottelukierroksilla on ollut solidaarisesta palkkapolitiikasta luopuminen ja prosenttilinjaiset palkankorotukset. Viimeisessä tulopoliittisessa ratkaisussa oltiinkin siirtymässä prosenttilinjaisiin palkankorotuksiin.
Nyt käytävällä liittokierroksella päädyttiin kuitenkin eräällä toimialalla työehtosopimusneuvotteluissa niin sanottuun sekalinjaan: palkkoja korotetaan yleiskorotuksella, jonka suuruus on tietty kiinteä euromäärä, kuitenkin vähintään tietty prosenttimäärä. Eli kyseisen alan matalapalkkaisilla korotukset tulevat etukäteen määriteltynä euro- ja senttimääränä, kun taas muille palkankorotus on prosentuaalinen.
Työtaistelut tarkasteluun
Käynnissä olevan neuvottelukierroksen aikana työtaistelut ovat Tilastokeskuksen tilastojen mukaan olleet yleensä pieniä ja paikallisia tai lyhytkestoisia. Ulosmarsseilla on vastustettu yritysten henkilöstövähennyksiä tai tuotannon alasajoa. Työtaistelujen perusteena ei pääsääntöisesti siis ole ollut palkkaus, vaan muut työsuhteen ehtoihin liittyvät seikat.
Työtaistelujen myötä EK on nostanut esiin työrauhajärjestelmän uusimisen. On vaadittu nykyistä tiukempia otteita työtaistelutoimien aisoihin saamiseksi. Työrauhajärjestelmän uusimistarpeen perusteeksi on esitetty, että työehtosopimuslaki ei estä laittomia lakkoja; hyvityssakon enimmäismäärä ei riitä estämään työtaisteluihin ryhtymistä eikä erillistä vahingonkorvausta voi vaatia työtuomioistuimessa. EK on lisäksi muutama vuosi sitten katsonut, että työriitojen sovitteluun liittyvän tuloksen hyväksymistä ei voitaisi jättää osapuolten tahdon varaan, vaan vaikeissa tilanteissa pitäisi voida asettaa välimiesoikeus tai sovittelulautakunta ratkaisemaan riitaa.
Lakimiesliitossa ei sen sijaan nähdä tarvetta toimivan työrauhajärjestelmän muuttamiselle. Suomessahan valtion palkkaaman valtakunnansovittelijan tehtävänä on ehkäistä ja sovitella työriitoja. Osapuolilla on puolestaan velvollisuus saapua sovitteluun.
Sovittelija jättää yleensä osapuolten hyväksyttäväksi oman sovintoehdotuksensa työriidan ratkaisemiseksi. Osapuolet voivat sitten joko hyväksyä tai hylätä tämän ehdotuksen.
Työehtosopimuksen osapuolten tehtävänä on valvoa työehtosopimuksen noudattamista. Voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat työtaistelut ovat kiellettyjä. Ja työtuomioistuin, joka ratkoo työehtosopimuksia koskevia kiistoja, voi määrätä työehtosopimuksen osapuolelle hyvityssakkoja työehtosopimuksen rikkomisesta.
Työnantajapuolen työtaistelusta eli työsulusta ja työntekijäpuolen lakosta on jätettävä kirjallinen ilmoitus vastapuolelle sekä valtakunnansovittelijalle etukäteen ennen näihin toimenpiteisiin ryhtymistä.
Mielenosoitus- ja poliittisten lakkojen samoin kuin tukilakkojen osalta keskusjärjestöt ovat solmineet yhteisen suosituksen. Suosituksen mukaan myös kyseisistä toimista on ilmoitettava ennakkoon valtakunnansovittelijalle ja vastapuolelle.
Keskusjärjestöillä jatkossakin tehtävää
Neuvottelukierros on selkeästi osoittanut, että Suomesta puuttuu nyt talous- ja työmarkkinapolitiikan yhteinen neuvottelupöytä. Historia on näyttänyt, että tulopolitiikka on ollut yksi tehokaskin osa talouspolitiikkaa, jolla on voitu esimerkiksi hillitä inflaatiota, edistää taloudellista kasvua sekä ylläpitää työllisyyttä. Yhteinen neuvotteluareena on antanut maan hallitukselle eräänlaisen perustan, jonka pohjalta koko maan taloutta on voitu miettiä ja rakentaa.
Vaikka tupo-termi on toistaiseksi pyyhitty pois ajankohtaisesta työmarkkinakielestä, eivät keskusjärjestöt ole kuitenkaan joutuneet roskakoriin, vaan niiden toimien painopiste vain on muuttumassa. Etujärjestöjä tarvitaan nyt entistä enemmän muun muassa työelämän lainsäädännön valmistelussa, työolojen kehittämisessä, veropolitiikassa, taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehittämisessä kuin myös kansainvälisessä edunvalvonnassa.
