Murtuuko työnantajien yhteistoiminta?

Työnantajien yhteistoiminnan synnyssä ja kehittymisessä on ollut keskeisenä vaiheena Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) perustaminen vuonna 1907. Siitä alkaen järjestöllinen yhteistoiminta laajeni ja syveni kohden tulopolitiikan kautta.

Nyttemmin on koettu päinvastainen suunta. Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on säännöissään luopunut työehtosopimusten tekemisestä. Metsäteollisuus ry on eronnut EK:sta ja ilmoittanut viime syksynä lopettavansa työehtosopimusten tekemisen.

Kun työsopimuslaissa säädettyä työehtosopimusten yleissitovuutta ei ole voitu poistaa lainmuutoksella, sinänsä looginen päätelmä on ollut luopuminen työehtosopimuksista. Kun ei ole työehtosopimusta, ei ole yleissitovuuttakaan.

Kun ei ole työehtosopimusta, ei ole yleissitovuuttakaan.

Työnantajien tavoitteet ovat toki kannatettavia: lisää joustoja paikallisin sopimuksin sekä parempaa työllisyyttä ja yritysten kilpailukykyä. Kehityksen suuntaan vaikuttaa kuitenkin ratkaisevasti se, seuraavatko muut toimialat metsäteollisuuden jälkiä ja miten palkansaajapuoli reagoi.

Paikalliseen sopimiseen ja yrityskohtaiseen työehtosopimukseen vaaditaan kaksi sopijapuolta. Jatkossa nähdään, miten neuvottelut sujuvat pääluottamusmiesten kanssa ja miten Paperiliiton koordinointi toimii taustalla.

Suurilla yrityksillä on resursseja paikallisiin neuvotteluihin varsinkin, kun Metsäteollisuus ry:n työnantajapuolen kärkinimet ovat siirtyneet niiden palvelukseen, mutta miten pienet yritykset suoriutuvat, jos Metsäteollisuus ry luopuu kokonaan työnantajatoiminnoista? Kenties palveluita on tarkoitus saada markkinoilta.

Paikallisen sopimisen tiellä on se, että työaikalain mukaan merkittävistä työaikajoustoista voidaan sopia vain valtakunnallisella työehtosopimuksella.

Miten pienet yritykset suoriutuvat, jos Metsäteollisuus ry luopuu kokonaan työnantajatoiminnoista?

Valtakunnallisen työehtosopimuksen puuttuminen voi eriyttää palkkoja, mitä tietenkin tavoitellaankin. Palkat voivat joustaa alaspäin, mutta paine liukumiinkin voi kasvaa. Jos siirtyminen yrityskohtaisiin työehtopimuksiin ei tapahdu koordinoidusti, työrauhavelvollisuuskaan ei ole kattava, jos sopimukset ovat katkolla eri aikoina.

Kokemus on tähän asti ollut se, että liittokohtaiset työmarkkinakierrokset ovat tulleet työnantajille kalliimmiksi kuin sellaiset kokonaisratkaisut, joissa on perälauta kiinni, niin kuin alalla sanotaan.

Miten aiotaan toimia muualla kuin sopimuspolitiikassa?

Jos työnantajien yhteistoiminnasta luovutaan tai sitä merkittävästi vähennetään sekä keskusjärjestö- että liittotasolla, herää kysymys, miten aiotaan toimia muualla kuin sopimuspolitiikassa.

Vetäydytäänkö kolmikannasta lainvalmistelussa ja niistä edustuksista, joita työnantajilla on eri organisaatioissa? Jos näin käy, tilalle on pyrkimässa Suomen Yrittäjät, jonka pitäminen poissa neuvotteluista on ollut pysyvästi etelärantalainen tavoite.

Työnantajien on ollut pitkän aikavälin kuluessa helpompi saada näkemyksiään lävitse neuvottelupöydässä palkansaajajärjestöjen kanssa kuin yrittämällä toimia vain poliittisen prosessin kautta. Esimerkkeinä voidaan mainita eläkeratkaisut, joita on valmisteltu Puron ryhmässä, ja varallisuusveron poistaminen osana tupoa.

Kirjoittaja on siviilioikeuden professori (emeritus), Helsingin yliopisto, heikki.halila@helsinki.fi