Joskus on vaikea ymmärtää, mistä kohut syntyvät. En esimerkiksi aivan käsitä, miksi kansanedustaja Jussi Halla-ahon (ps.) korkeimman oikeuden tuomiota koskevista kommenteista nousi niin iso meteli. Halla-aho kuvaili saamaansa sakkotuomiota vääräksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Lisäksi hän sanoi sen olevan muutaman ihmisen tulkinta eikä mikään ”taivaallinen totuus”.
Oikeusoppineet päivittelivät joukolla Halla-ahon kommentteja. Niitä pidettiin poikkeuksellisina ja tuomioistuimia halventavina, ja niiden arveltiin jopa hämärtävän vallan kolmijakoa.
Miten niin arviot olivat poikkeuksellisia? Poliitikothan marisevat aina, kun oikeuslaitos on heidän kanssaan eri mieltä.
Vain pari kuukautta ennen Halla-ahoa kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok.) purki pettymystään Helsingin käräjäoikeuteen ehdollisen lahjustuomionsa jälkeen: ”Käräjäoikeuden tuomio on siis minun kannaltani väärä, se on yksiselitteisen väärä.”
Matti Vanhanen (kesk.) puolestaan hävisi pääministeriaikanaan Helsingin käräjäoikeudessa jutun entisen naisystävänsä kirjasta äänin 2–2. Vanhanen korosti, että kyse oli äänestyspäätöksestä ja että ammattituomari oli hänen kanssaan samaa mieltä. Vähintään rivien välistä oli siis luettavissa, että lautamiesten äänin syntynyt lopputulos olikin vain jonkinlainen leikkituomio.
En oikein jaksa nähdä, mitä olennaista eroa näillä poliitikkojen kommenteilla on. Juttunsa hävittyään kaikki ilmoittivat pitävänsä tuomioistuimen ratkaisua vääränä. Eikö tämä nyt ole aika ymmärrettävää?
Halla-ahon kommentin jälkiosa taas nähdäkseni oli puhtaan faktan toteamista. KKO:n tuomio todellakin on muutaman – toivottavasti viisaan ja pätevän – ihmisen mielipide ja tulkinta. Pahimmillaan tulkinta syntyy äänin 3–2. Tämänkö pitäisi vakuuttaa oikeusalamaiset siitä, että tuomio on oikea?
Tavanomaisista laintulkinnoista KKO:n mielipide poikkeaa siinä mielessä, että se on täytäntöönpanokelpoinen ihan riippumatta siitä, pitävätkö osapuolet lopputulosta oikeana vai eivät. Ei kai tämä nyt kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ratkaisuja saisi arvostella.
Kukaan ei varmaan myöskään kuvittele, että KKO olisi erehtymätön. Juuri sananvapauskysymyksissä KKO on itse asiassa ollut turhankin erehtyväinen ottaen huomioon Suomen synkän track recordin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimissa.
Viime kädessä on juuri KKO:n vastuulla, että Suomen sananvapauslinja vastaa EIT:n oikeuskäytäntöä. KKO:n onnistumista tässä tehtävässä ei millään mittarilla voi pitää menestystarinana. Onko siis perusteita edellyttää, että me kaiken tämän kompuroinnin jälkeen luotamme korkeimpaan oikeuteen ilman, että sen tarvitsee tehdä mitään ansaitakseen luottamuksemme?
Oikeusoppineiden mielestä poliitikkojen ei siis sovi moittia korkeinta oikeutta. Niin, minunkin mielestäni se olisi ollut ensisijaisesti oikeusoppineiden tehtävä. Oikeusvaltio todellakin tarvitsee riippumattomia oikeustieteilijöitä arvioimaan asiantuntevasti ja kriittisesti tuomioistuimien ratkaisuja. Niinpä suomalaisten oikeusoppineiden olisi minun mielestäni pitänyt viimeistään vuosituhannen alkuvuosina havahtua siihen, ettei kotimaisten tuomioistuimien linja sananvapauskysymyksissä vastaa EIT:n oikeuskäytäntöä. Heidän olisi pitänyt nostaa asia keskusteluun.
Tapahtuiko näin? No ei todellakaan. Oikeusoppineet toimivat pikemminkin KKO:n cheerleadereina, kun ylin tuomioistuin ajoi Suomea pää edellä päin seinää. Pompomeja huiskuttavien oikeusoppineiden joukossa kuului vain muutama kriittinen ääni. Ja muutamalla tarkoitan lähinnä lehtori Riitta Ollilaa.
Susanna Reinboth
