Tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika näyttää olevan ohi. Edellisellä neuvottelukierroksella kaksi vuotta sitten pidettiin vielä mahdollisena, että tulopoliittisten kokonaisratkaisujen kausi jatkuisi. Tulevalla neuvottelukierroksella ei ole odotettavissa tulopoliittisen kokonaisratkaisun syntyä työnantajaosapuolen vastustaessa kiivaasti. Tupoja tehtiin Suomessa jatkuvasti vuoden 1968 Liinamaan sopimuksesta alkaen. Niiden asemaa vahvisti 1990-luvun lama ja sen jälkeen nähty tarve talouskehityksen tukemiseen ennustettavalla ja maltillisella työmarkkinapolitiikalla. Tupojen kaudella, erityisesti laman jälkeen, palkankorotusten nimellistaso jäi usein varsin alhaiseksi ja suuri osa palkansaajien ostovoiman lisäyksestä tuli ansiotuloveron kevennyksistä. Kokonaisratkaisun vahvuutena nähtiin sen kyky hillitä inflaatiota, jolloin matalatkin nimellispalkankorotukset saivat aikaan todellista ostovoiman kasvua. Vielä 1960-luvulla palkansaajan ostovoiman parantamista vaikeutti inflaatiota ruokkiva kehä, jossa kaikkien oli pakko inflaation varalta tavoitella korkeita nimelliskorotuksia, jotka puolestaan entisestään ruokkivat inflaatiota. Tulopolitiikka syntyikin Ruotsin-mallin mukaan tarpeesta hillitä inflaatiota. Keinoksi löydettiin keskitetty sopiminen, johon usein liittyi myös lahden takaa kopioitu solidaarisen palkkapolitiikan malli. Ruotsissa solidaarisella palkkapolitiikalla oli tietoisesti tavoiteltu tuottavuuden kasvun nopeuttamista. Alimpien palkkojen nousu pakotti heikon tuottavuuden aloja ja yrityksiä lisäämään tuottavuuttaan, jos ne halusivat säilyä kilpailukykyisinä tai ylipäätään hengissä.
Tupojen kritiikki
Suomalaisen talouselämän voimakas kansainvälistyminen 1990-luvun puolivälistä eteenpäin sai työnantajat aiempaa voimakkaammin korostamaan yritysten ja alojen välisiä eroja. Joillakin aloilla maailmanmarkkinoilla kysyntä veti voimakkaasti, kun toisilla vastassa oli runsasta ylitarjontaa. Perinteisen, tuottavuuden kasvua painottavan tulopolitiikan mukaan tilanteen olisi johdettava ahtailla markkinoilla kilpailevan yrityksen kilpailukyvyn parantamiseen tuottavuutta nostamalla tai sen työntekijöiden siirtymiseen tuottavammille sektoreille. Yritysten näkökulmasta taas sama tilanne perusteli palkkojen sitomista yrityksen ja alan taloudelliseen tilanteeseen ja tuottavuuteen, jolloin palkkojen ja palkankorotusten tasot voisivat eriytyä aloittain. Lopullisesti Elinkeinoelämän keskusliitto päätti luopua tupoista vuonna 2008, jolloin niiden neuvotteluista vastannut osasto hajotettiin työmarkkinajohtaja Seppo Riskin jäädessä eläkkeelle. Pitkään valtiovalta toimi aktiivisesti tupojen synnyttämisessä nähden ne keinona vakaan talouskehityksen ja tuottavuuden kasvun turvaamisessa. Työnantajat saivat tahtonsa läpi viime neuvottelukierroksella 2007, jolloin tulopoliittista kokonaisratkaisua ei syntynyt. Työnantajaosapuoli on sen jälkeenkin pitänyt tiukasti kiinni näkemyksestään, että tupojen aika on ohitse.
Talouskriisin varjossa
Sopimusneuvotteluja käydään hyvin poikkeuksellisessa taloudellisessa tilanteessa, kun maailmantalouden tilanne on hyvin epävarma. Jotkut ovat nähneet talouden jo kääntyneen parempaan päin, toiset ovat katsoneet, että edessä on vuosia kestävä heikko talouskehitys. Taloustilanteen heikkous heijastuu niin keskustelussa sopimuksen kestosta ja palkankorotusten tasosta kuin tavallistakin suuremmasta kierroksen avaamisen odottelusta. Pitkiä sopimuksia ei epävarman taloustilanteen leimaamalla neuvottelukierroksella ole odotettavissa. On mahdollista, että sopimukset ovat osittain rakenteeltaan vastaavia kuin viime kierroksella siten, että nimellisesti pitkässä sopimuksessa on useita tarkistuspisteitä, joissa sopimus voidaan irtisanoa ja sopimus neuvotella uudestaan. Palkankorotusten osalta neuvottelukierros näyttää hyvin tiukalta kaikilla sektoreilla. Työnantajapuoli pitää voimakkaasti esillä nollaratkaisun tai jopa miinusmerkkisen palkkaratkaisun mahdollisuutta. Samaan tavoitteeseen tähtäävät myös julkisen sektorin palkkajohtajuudesta pelottelevat puheet. Julkisen sektorin palkkataso on jäänyt selvästi jälkeen yksityisestä sektorista, eikä tilannetta voida korvata ilman, että kuilua määrätietoisesti kurotaan umpeen.
Odottavissa tunnelmissa
Keväällä odotettiin sopimuksen syntymistä Teknologiateollisuudessa. Neuvotteluja käytiin vielä toukokuulla, niiden virallisen päättymisen jälkeen, mutta uudetkin neuvottelut päättyivät tuloksettomina ja asiaan palataan syksyllä. Tätä kirjoitettaessa syksyn neuvottelut eivät ole vielä ehtineet käynnistyä, eivätkä neuvotteluasetelmat ole selkeytyneet hiljaisen kesän aikana. Loppukesästä on käyty jo enemmän keskustelua viennin näkymistä. Teknologiateollisuuden arviot tulevaisuudesta ovat hyvin synkkiä, eikä se näe merkkejä kysynnän elpymisestä. Osa keskustelijoista taas on kiinnittänyt huomionsa Saksaan, jonka vientiteollisuuden näkymät ovat kääntymässä valoisampaan suuntaan. Suomen ja Saksan vienti kohdistuu pitkälti samoille markkinoille, joten Suomen kehityksen voisi odottaa kulkevan samansuuntaisia latuja kuin Saksan. Teknologiateollisuuden neuvottelujen merkitys on siinä, että ala edustaa 60 prosenttia Suomen viennistä ja puolta teollisuustuotannosta. Vientivetoisessa taloudessamme teknologiateollisuus on perinteisesti toiminut neuvottelukierroksen päänavaajana, joka on asettanut yleisen sopimustason. Sopimuskierroksen avaaminen vaatii hyvää neuvotteluvoimaa, koska perässä tulevat pyrkivät pääsemään vähintään yhtä hyviin tuloksiin kuin kierroksen avaajat. Ilman voimaa on vaara, että perässätulijat ajavat joukolla ohitse. Epävarmassa taloustilanteessa muiden osapuolten tarkkailu on tavallistakin varovaisempaa. Todennäköistä on, että vasta kun teknologiateollisuudessa syntyy sopimus, päästään muillakin aloilla etenemään. Neuvotteluja toki käydään muillakin aloilla ennen tätä, mutta harva uskaltaa laittaa lopullista neuvottelutulosta kasaan ennen vientiteollisuuden askelmerkkien selviämistä. Samaan aikaan käytävät neuvottelut mahdollistavat sen, että yksityisen sektorin neuvottelupaletti ratkennee suurelta osin varsin nopeasti, kun teknologian sopimus syntyy.
Missä valtio luuraa?
Valtion rooli sopimusten syntymisessä on hyvin mielenkiintoinen. Teknologian sopimusta kätilöitiin valtion puolelta jo keväällä, ja asiaan voitaneen odottaa palattavan myös syksyllä. Hieman yllättävää oli, että valtion osallisuuskaan ei auttanut saamaan teknologiassa sopimusta aikaan, vaan se kaatui 0,7 prosentin palkankorotusvaatimuksiin. Valtion voitaneen odottaa kannustavan ainakin keskeisiä sopimusaloja sopimusten syntymiseen myös syksyllä. Nähtäväksi jää, kuinka aktiivisen roolin valtio haluaa ottaa. Yksittäisten sopimusalojen kannustamisen lisäksi kiinnostavaksi nousee julkisen vallan rooli eri alojen sopimustasojen hahmottelemisessa. Työnantajaleiri on tuominnut tupot, mutta kaivannut monissa puheissa maltillista, koordinoitua ja vakauttavaa ratkaisua. Vakauttava ratkaisu edellyttää helposti valtiolta aktiivista roolia, jotta sopimusten taso asettuu suhteellisen yhtenäiseksi eri sopimusaloille. Tällainen ratkaisu tulisi olennaisilta osiltaan hyvin lähelle tulopoliittista kokonaisratkaisua, kulkipa se millä nimellä hyvänsä. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen ja pääministeri Matti Vanhanen käyttivät kesän aikana ja budjetinvalmistelun yhteydessä puheenvuoroja, joilla peräänkuulutettiin maltillista palkankorotusten tasoa. Porkkanaksi maltillisille korotuksille on tarjottu työttömyysvakuutusmaksujen korotuspaineen helpottamista. Valtion aseman sopimuksiin kannustamisessa tekevät mutkikkaaksi veronkorotuspaineet kunnissa jo vuonna 2010 ja valtionverotuksessa 2011. Aiempia, maltillisia palkkaratkaisuja ostettiin kasvattamalla palkansaajien ostovoimaa veronkevennyksillä, mitä nyt ei käytännössä voida tehdä. Tilannetta ei helpota, että kotimarkkinakysynnällä on ratkaiseva merkitys talouden nousulle, eikä välillä väläytelty nollalinja ainakaan edistäisi kotimarkkinoiden kysyntää. Palkkamaltin korostaminen perustuu ajatukseen, että liian korkeat korotukset voivat johtaa työttömyyden kasvuun ja vientikilpailukyvyn heikkenemiseen. Lisäksi taustalla väikkyy pelko julkisen talouden kestävyydestä. Valtion olisi käytännössä mahdotonta peräänkuuluttaa palkkamalttia vain julkiselta sektorilta, varsinkin kun sen palkkojen jälkeenjääneisyys tuli niin selvästi todetuksi viime neuvottelukierroksella. Ratkaisuksi ongelmaan muodostuu yleisen palkkamaltin peräänkuuluttaminen.
Sopimusalakohtaiset neuvottelut
Virka- ja työehtosopimuksista käytävät neuvottelut alkavat sillä, että neuvottelujärjestöt toimittavat vaatimuksensa työnantajajärjestöille. Valtiosektorilla valtiotyönantajalle yhteiset vaatimuksensa toimittavat akavalaisen Julkisen alan korkeakoulutettujen neuvottelujärjestön JUKOn kanssa SAK:lainen Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL sekä STTK:lainen Palkansaajajärjestö Pardia. Sopimusalakohtaisissa neuvotteluissa neuvottelupöytään astelevat akavalaisella puolella Julkisalan korkeakoulutettujen neuvottelujärjestön JUKOn ja Ylemmät toimihenkilöt YTN:n neuvottelijat. JUKO neuvottelee akavalaisten ryhmien nimissä valtion, kuntien ja kirkon virka- ja työehtosopimuksista, YTN yksityisen sektorin työehtosopimuksista. JUKOn ja YTN:n rinnalla neuvottelevat SAK:laiset ja STTK:laiset liitot ja niiden muodostamat neuvottelujärjestöt sopimusalasta riippuen. Työnantajapuolta neuvotteluissa edustaa Valtion työmarkkinalaitos, Kunnallinen työmarkkinalaitos, Kirkon työmarkkinalaitos tai yksityisen sektorin työnantajaliitto. Neuvotteluissa työnantajapuoli tekee työntekijäpuolen esittämien vaatimusten ja osapuolten käymien neuvottelujen perusteella tarjouksen, jonka hyväksymisestä neuvottelujärjestöt päättävät. Jos työnantajapuolen tarjous ei ole jonkin neuvottelujärjestön hyväksyttävissä, siirrytään neuvotteluissa askel lähemmäs työtaistelua. Neuvottelujärjestöjen hylättyä työnantajan sopimustarjouksen neuvotteluja jatketaan joitakin viikkoja. Viimeistään näiden neuvottelujen ollessa käynnissä työ- ja virkaehtosopimusten sopimuskaudet päättyvät ja niihin sisältyvät työrauhavelvoitteet raukeavat. Sopimusten päätyttyä niin työnantajilla kuin palkansaajillakin on mahdollisuus ajaa asiaansa laillisin työtaistelutoimenpitein. Jos neuvottelijoiden työ ei tässäkään vaiheessa tuota sopimusta, joka olisi kaikkien osapuolten hyväksyttävissä, katkaistaan neuvottelut tuloksettomina. Palkansaajapuolen neuvottelujärjestöt selvittävät jäsenjärjestöjensä kannan mahdolliseen työtaisteluun. Käytännössä kaikkien neuvottelujärjestöjen jäsenliittojen täytyy tässä vaiheessa olla valmiita lakkoon. Vajaan viikon kuluttua siitä, kun jäsenjärjestöiltä on tiedusteltu työtaisteluvalmiutta, päätetään lakkovaroituksen antamisesta. Lakko voi alkaa aikaisintaan 14 päivää lakkovaroituksen antamisen jälkeen. Lakkovaroitusta annettaessa neuvottelujärjestö tekee lopullisen päätöksen siitä, millaiseen työtaisteluun se on valmis ryhtymään. Tällöin määritellään työtaistelun laajuus ja toteuttamistapa. Julkisen sektorin neuvotteluissa työnantajaosapuoli vaatinee lakkovaroituksen antamisen jälkeen virkariitalautakunnan asettamista selvittämään lakon yhteiskuntavaarallisuutta. Lautakunta muodostuu molempien neuvotteluosapuolten edustajista ja sen työskentely viivyttää lakon alkamista 14 päivää. Yksityisellä sektorilla vastaavaa mekanismia ei ole käytettävissä.
Sovittelu
Lakon lähestyessä valtakunnansovittelijan toimisto aloittaa työriidan sovittelun. Julkisella sektorilla tämä tapahtuu jo virkariitalautakunnan työskennellessä. Valtakunnansovittelija tekee sovintoesityksensä noin viikkoa ennen lakon alkamista. Jos valtakunnansovittelija katsoo, että lakko vahingoittaa yleistä etua, on hänellä mahdollisuus pyytää työministeriötä siirtämään lakon alkamista vielä kahdella viikolla. Siirrettiin lakon alkamista tai ei, jatkuu lakon sovittelu joka tapauksessa kalkkiviivoille saakka. Sovittelun loppuvaiheessa osapuolet voivat hyvinkin istua pyöreitä päiviä valtakunnansovittelijan toimistolla, yrittäen löytää neuvotteluosapuolia tyydyttävän kompromissin. Mikäli yhteisymmärrykseen ei päästä, ilmoittavat neuvottelijat tilanteesta taustaorganisaatioihinsa noin 10 minuuttia ennen lakon ilmoitettua alkamisaikaa. Muutamassa minuutissa viesti kulkee neuvottelijoilta liittojen kautta kaikille lakon piiriin kuuluville jäsenille ja lakko alkaa. Lakossa olemiseen palataan tämän kirjoitussarjan toisessa osassa.
