Niilo Manniolle myönnettiin vuonna 1959 Lakimiesliiton hopeinen ansiomerkki. Juhlapuheessaan professori Kaarlo Kaira nimesi Mannion Lakimiesliiton “henkiseksi isäksi”. Kairan mukaan Manniolla oli vankka vakaumus siitä, että “eivät myöskään henkisen työn tekijät saa asianmukaisesti valvotuksi yhteiskunnallisia ja taloudellisia etujaan muulla tavoin kuin järjestäytymällä”.
Mannio oli nimittäin vuonna 1922 ollut perustamassa Henkisen Työn Yhtymää HTY (1944 HTK ja 1956 TVK), jonka puheenjohtajana hän toimi 1922–1947.
Teuvo Aura on muistellut seuraavasti: “Niilo Mannio oli se, joka sieltä Henkisen Työn Keskusliiton taholta työnsi meitä eteenpäin… Järkisyillä meille vakuutettiin, että lakimiesten on korkea aika niin kuin muidenkin henkisten työntekijöiden vähitellen järjestäytyä.”
Tammikuun 8. päivä 1944 pidetyssä neuvottelukokouksessa asetettiin Lakimiesliiton järjestysmuotoa suunnittelemaan ja sääntöehdotusta laatimaan toimikunta, johon myös Niilo Mannio valittiin. Muita jäseniä olivat professori Kaarlo Kaira, kokoonkutsujana, professori Veli Merikoski ja varatuomari Teuvo Aura.
Suurlakko herätti näkemään epätasa-arvon
Niilo Mannio syntyi Kustavissa 5. marraskuuta 1884. Hän kirjoitti ylioppilaaksi loistavin arvosanoin 1904 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1906.
“Ratkaisevasti vaikutti elämänuran valintaani syksyllä 1905 puhjennut suurlakko”, Mannio kirjoittaa muistelmissaan. Lakko avasi hänen silmänsä näkemään yhteiskunnallisen kehityksen takapajuisuuden. “Tulin siihen tulokseen, että lainoppi antaisi parhaat edellytykset oman päämäärän saavuttamiseksi.”
Mannio valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi 1910. Varatuomarin arvon hän sai 1912.
Sosiaalipolitiikan pariin Mannio siirtyi 1913, jolloin hän sai toimen kauppa- ja teollisuustoimituskunnasta. Esimiehenä oli tuolloin suomalaisen sosiaalipolitiikan merkittävä uranuurtaja, senaattori Leo Ehrnrooth.
Kesällä 1917 Mannio nimitettiin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan ylimääräiseksi työväenasiain esittelijäksi. Vuoden lopulla virka siirtyi vastaperustettuun sosiaalitoimituskuntaan (vuodesta 1919 sosiaaliministeriö), jonka johtoon hänet nimitettiin joulukuussa 1917 vain 33 vuoden ikäisenä. Titteli oli aluksi esittelijäneuvos ja sittemmin kansliapäällikkö. Siitä virasta hän jäi eläkkeelle 1. tammikuuta 1952.
Elämäntyönä sosiaali- ja työlainsäädäntö
Mannio liittyi vuonna 1918 Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Sosiaaliministerinä hän toimi puoluetoverinsa Oskari Mantereen hallituksessa 22.12.1928–16.8.1929.
Mannion saavutuksina voidaan pitää kahta merkittävää aluetta. Virkaurallaan hän oli lähes 40 vuoden ajan luomassa pohjaa Suomen sosiaalipolitiikalle. Samalla luotiin perusta uudenaikaiselle työlainsäädännölle, joka pitää sisällään niin työ- ja työehtosopimuslait, työsääntölain kuin työriitojen sovittelulain.
Mannio oli tiiviisti mukana yhdistystoiminnassa, johon keskeisesti kuului virkamiesten ja muiden toimihenkilöiden aseman parantaminen. Hän oli mukana myös henkisen työn tekijöiden kansainvälisessä toiminnassa, ja lisäksi hän toimi CITIn (Confédération Internationale des Travailleurs Intellectuels) puheenjohtajana 1938–1949.
Mannio osallistui Suomen hallituksen edustajana Washingtonissa syystalvella 1919 järjestettyyn Kansainvälisen työjärjestön (ILO) perustavaan kokoukseen ja edusti Suomen hallitusta sen kokouksissa lähes 35 vuoden ajan.
Niilo Mannio kuoli 8. huhtikuuta vuonna 1968 saatuaan edellisenä vuonna julkaistua muistelmansa.
