Kun Rolling Stone -lehti ymmärsi yliopistokampuksen joukkoraiskausta kuvailevan artikkelinsa olleen uutisankka, se halusi selvittää, mikä meni pieleen. Se pyysi Columbian yliopiston journalismin laitosta tutkimaan tapauksen. Lehti antoi tutkijaryhmän käyttöön kaikki jutunteon aikana kerääntyneet tiedot ja muistiinpanot sekä lupasi muutenkin täyden yhteistyön.
Lehti julkaisi keväällä koko tutkimusraportin verkkosivuillaan. Päätoimittaja Will Danan mukaan raportti on kipeää luettavaa toimitukselle, mutta se on myös kiehtova dokumentti journalismin epäonnistumisesta.
Raportin mukaan toimitus oli hutiloinut perustyössään eli faktantarkistuksessa. Se oli luottanut liikaa väitetyn raiskauksen uhrin kertomukseen. Toimittaja oli myös sortunut yleiseen virheeseen: hän oli etsinyt vahvistusta omille olettamuksilleen ja sivuuttanut niiden kanssa ristiriidassa olevat tosiseikat.
Aiemminkin yhdysvaltalaiset lehdet ovat tehneet selvityksiä, kun niiden omien toimittajien työssä on paljastunut epäselvyyksiä. Suomen journalistinen kulttuuri näyttää kovin toisenlaiselta. Kun lähde onnistuu meillä uunottamaan mediaa, media on hiljaa ja toivoo, ettei yleisö huomaa.
Aarnio-esitutkinta tarjoaa ainutlaatuisen aineiston tähän teemaan. Jari Aarnio onnistui vuosien varrella saamaan talutusnuoraansa kourallisen toimittajia. Aarnio palkitsi heitä vuotamalla skuupinarvoista tietoa, ja toimittajat kiittivät silittelemällä myötäkarvaan, kun Aarnio itse joutui rikosepäilyjen kohteeksi.
Lähteen likaisetkaan motiivit eivät ole ongelma niin kauan kuin tiedotusvälineen julkaisemat tiedot ovat oikeita ja antavat asiasta oikean kokonaiskuvan. Suuri eettinen kysymys kuitenkin on, voiko rikoksesta epäilty olla koskaan nimetön – siis nimenomaan nimetön – lähde omassa asiassaan.
Journalistin ohjeet velvoittavat suhtautumaan kriittisesti tietolähteisiin, koska heillä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus. Rikoksesta epäillyllä on suuri intressi esittää asioita itselleen edullisessa valossa. Tämä journalistin ohjeiden kohta ei kuitenkaan hidastanut Aarnion luottotoimittajia.
He käyttivät juttujensa päälähteenä Aarniota itseään.
Aarniota käytettiin juuri nimettömänä lähteenä, eli Aarnion osuus uutisten syntyyn pimitettiin yleisöltä. Yleisöä jopa johdettiin harhaan. Esimerkiksi nyt vireillä olevan rikostutkinnan alettua Iltalehti kirjoitti, ettei Aarnio halunnut kommentoida tapausta, vaikka toimittajan ja Aarnion välisen viestittelyn perusteella sekä jutun näkökulma (tutkinnan käynnistäneen prostituoidun täydellinen dissaaminen) että jutun tiedot (jotka sisälsivät salassapidettäviä tietoja poliisin rekistereistä) olivat peräisin Aarniolta ja mahdollisesti hänen alaisiltaan.
Journalismissa on olennaista myös juttuun valittu näkökulma. Aarnion luottotoimittajien jutuissa ovat painottuneet Helsingin huumepoliisin ja keskusrikospoliisin väliset huonot välit (joita esitutkinta-aineiston perusteella nimenomaan Aarnio on lietsonut) sekä huumepoliisien tekemät lukuisat kantelut, valitukset ja rikosilmoitukset. Näin huomio on siirretty huumepoliisin epäselvyyksistä aivan muihin asioihin sekä luotu kuva, että rikosepäilyissä on kyse vain KRP:n kostosta.
Esitutkinta-aineistosta paljastuva, koko median kannalta nolo sätkiminen Aarnion marionettina ei ole johtanut alan sisäiseen eettiseen keskusteluun. Rolling Stonen tyyppisiä katumusharjoituksia ei näytä olevan luvassa varsinkaan niiltä tiedotusvälineiltä, jotka kaikkein pahimmin ovat olleet Aarnion talutusnuorassa. Näitä ovat olleet Suomen Kuvalehti, Iltalehti ja MTV.
Perusteellisen selvityksen teettäminen olisi varmasti median oman edun mukaista. Virheiden avoin myöntäminen yleensä parantaa uskottavuutta.
Muussa tapauksessa yleisö voi miettiä, miksi sen pitäisi maksaa kaupallisen median sisällöstä, kun tietojen tarkastaminen näyttää olevan samalla tasolla kuin trollien hallitsemassa nettikeskustelussa.