Oikeudelliset asiantuntijat mediassa
Aloitetaan anekdootilla. Vuoden 1958 yleisurheilun EM-kilpailujen 1 500 metrin juoksun loppuratkaisu oli niin sekava, että Pekka Tiilikainen monen muun radioselostajan tavoin sotki maaliintulojärjestyksen. Uudessa Suomessa häntä tästä moitittiin kirjoituksessa, jonka alla oli nimi J.W. Walden. Pässinpäiden joukkoon näkyy Juusokin liittyneen, totesi pääselostaja.
Tiilikainen sattui näkemään samana päivänä Juuso Waldenin ja kysäisi, mistä tämä nykyisin leipänsä ansaitsee. Hölmistynyt vuorineuvos arveli olevansa yhä Yhtyneiden paperitehtaiden toimitusjohtaja. Tähän Tiilikainen totesi luulleensa Juuson siirtyneen lehdistön palvelukseen ja näytti tälle lehtileikettä. Sitten selvisi, että teksti olikin vuorineuvoksen pojan tekemä.
Oikeusoppineiden lausumat tiedotusvälineissä olivat aikanaan hyvin harvinaisia.
Tämä tarina tulee toisinaan mieleen, kun seuraa jokapäiväisiä oikeusoppineiden lausumia tiedotusvälineissä. Sellaiset olivat aikanaan hyvin harvinaisia.
Helsingin tiedekunnan dekaani Erik Castrén moittikin 1960-luvulla assistentteja, jotka olivat kommentoineet vireillä olevia oikeudenkäyntejä. V. Merikoski kyseenalaisti vuoden 1972 eduskuntavaalien lainmukaisuuden, ei kohuhaastattelussa vaan Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen Rovaniemen osastossa pitämässään esitelmässä.
Kulttuurin muutos on ollut nopea erityisesti vuosituhannen vaihteen jälkeen. Yhteiskunta on vahvasti oikeudellistunut, ja tiedotusvälineissä käytetään haastatteluja muutenkin yhä enemmän. Oikeustoimittajat ovat harvoin juristeja. Siksikin kysytään tutkijoiden mielipiteitä.
Oikeustoimittajat ovat harvoin juristeja. Siksikin kysytään tutkijoiden mielipiteitä.
Tavallisesti käännytään niiden puoleen, joilta on totuttu saamaan kommentteja. Hiihtovertailua tässä käyttäen tutkijoissa on sekä perinteisen että vapaan tyylin omaksuneita. On varovaisia ja enintään taustakeskusteluja toimittajien kanssa käyviä sekä niitä, jotka ovat toimituksiin yhteydessä ja jopa vaativat johtavan asiantuntijan asemaa omaa agendaansa varten.
Yhä useammin kuullaan – kumma kyllä – oikeustieteen asiantuntijoina hallintotieteilijöitä. Osa tutkijoista lähtee viisaasti siitä, että samaan aikaan ei lausuta käsityksiä medialle ja olla asian kanssa tekemisissä asiantuntijaroolissa.
Osa tutkijoista lähtee siitä, että samaan aikaan ei lausuta käsityksiä medialle ja olla asian kanssa tekemisissä asiantuntijaroolissa.
Yliopistojen kolmanteen tehtävään kuuluu nykyisin yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämänkin myötä monet kokevat tehtäväkseen asiantuntemuksensa antamisen median käyttöön. Tämä ei ole aina helppoa.
Kuten professori Pekka Koskinen neljännesvuosisata sitten kirjoitti Inkeri Anttilan juhlajulkaisussa, tuomioistuinratkaisun kommentoiminen tuoreeltaan toimittajan puutteellisen selostuksen perusteella on hankalaa, kun tiedossa on, että etevät tuomarit ovat asiaa pohtineet pitkäänkin.
Viime aikoinakin on kuultu oikeaan osuvia oikeudellisia asiantuntija-arvioita. Kaikki ei ole kuitenkaan mennyt kohdalleen niin kuin ei monen tutkijan yhteinen kannanotto parin vuoden takaa Suomen viranomaisten velvollisuudesta avustaa isis-äitien tuomisessa maahan.
Oman mediatutkimuksensa arvoinen asia olisikin se, miten julkisia kommentteja on annettu, miten harkittuja ne ovat olleet ja mihin ne ovat johtaneet.
Kirjoittaja on siviilioikeuden professori (emeritus), Helsingin yliopisto, heikki.halila@helsinki.fi
