Oikeuden puolella

Kihlakunnansyyttäjä Eija Velitski rakastaa työtään.

– Kun minulta kysytään, mitä harrastan, niin työ on yksi harrastus, Velitski nauraa Helsingin oikeustalon kokoushuoneessa.

Hänen työnsä syyttäjänä sisältää rankkojen henki- ja väkivaltarikosten käsittelyä. Velitski on toiminut syyttäjänä esimerkiksi Laajasalon perhesurmien ja helsinkiläisen kahdeksanvuotiaan Vilja Eerika Tarkin surman oikeudenkäynneissä. Miten hän jaksaa – eikö syyttäjä koskaan ajattele, että joku tuomituista on täysi hirviö?

– En minä ihmisiä tuomitse, vaan tekoja. Jokaisessa ihmisessä on hyvät ja huonot puolensa, Velitski sanoo.

Mutta tulee eteen sellaisiakin juttuja, joissa on vaikea löytää ihmisestä hyvyyttä.

– Varsinkin isoissa seksuaalirikosjutuissa, kun näkee kärsimystä, jota on tuotettu useille ihmisille. Tai henki­rikoksia, joissa teko on kohdistunut lapsiin.

Yksi Velitskin uran rankimmista tapauksista oli viime vuoden keväällä koko maata järkyttänyt tapaus, jossa kahdeksanvuotias Vilja Eerika Tarkki kuoli Helsingissä isänsä ja äitipuolensa pahoinpitelemänä.

Vilja Eerikan murha oli poikkeuksellisen raaka kokeneiden poliisien ja syyttäjänkin silmissä, Velitski kertoo.

– Tapauksen yksityiskohdat olivat niin sairaita, että niitä ei yksinkertaisesti ymmärrä. Kokeneet rikosasianajajatkin sanoivat, etteivät he muista näin pahaa tapausta. Tekotapa oli niin käsittämättömän raaka, etten tiedä, miten sellainen on voitu edes kehittää: kiinni sidottu kahdeksanvuotias lapsi on tapettu tukehduttamalla.

Erityisesti Velitskiä surettivat viranomaisten mahdolliset virheet. Hän teki tutkintapyynnön sosiaaliviranomaisten toiminnasta ja mahdollisista virkavirheistä. Haastattelua tehtäessä elo–syyskuussa valmistuva tutkinta oli edelleen käynnissä.

– Syyteharkinnan tästä tekee toinen syyttäjä, joka voi pysyä objektiivisena, koska katson, että olen niin sisällä murhajutussa.

Velitski kuitenkin ihmettelee tapahtunutta.

– Kaiken sen tiedon mukaan, mikä minulla on, ei olisi tarvinnut mitään muuta kuin noudattaa olemassa olevia ohjeita ja se olisi riittänyt. Teko olisi ollut estettävissä.

 

– Vilja Eerikan kehossa oli 89 ulkoisen väkivallan merkkiä oikeuslääketieteellisissä kuvissa. Luokanopettaja ja rehtori olivat tehneet lastensuojeluilmoituksia. Myös naapurit ja lapsen biologinen äiti tekivät ilmoituksia, Velitski kertoo.

– Kaiken kaikkiaan vajaan vuoden sisällä tuli kaksitoista lastensuojeluilmoitusta eri ihmisiltä, mutta ne eivät johtaneet mihinkään – sitä ei voi ymmärtää. Se oli kova paikka minulle, kun tajusin, että rääkkäys olisi voinut loppua jo lokakuussa 2011, jos oltaisiin toimittu silloin.

Mitä mieltä Velitski on tapauksen nostamasta keskustelusta?

– Ministeriöissä perustettiin työryhmiä tutkimaan tilannetta ja viranomaisten toimintaa. On hyvä, että perustetaan työryhmiä, mutta vielä parempi olisi, että noudatettaisiin olemassa olevia ohjeita. Se olisi riittänyt.

Resurssipula on Velitskin mukaan huono selitys.

– Kun lastensuojeluun tulee ilmoitus, että lasta pahoinpidellään, he eivät itse tutki asiaa, vaan se siirtyy poliisille. Heidän­ ei tarvitse kuin ilmoittaa. Poliisi sanoi, että yksi puhelu heille olisi riittänyt, mutta sitä puhelua ei koskaan tullut. Lokakuussa 2011 tuli ensimmäinen ilmoitus, ja niitä tuli ­talven aikana yksitoista lisää. Vilja Eerika kuoli toukokuussa 2012 ja vieläkään ei oltu soitettu poliisia, vaikka oli ollut koko talvi aikaa. Tätä nyt tutkitaan.

 

Kyyniseksi Velitski ei työssään ole ­tullut.

– Sen on ehkä aina tiennyt, että maailma ei ole kaikilta osin ihan hyvä.

Hän kertoo, ettei työhön voi suhtautua tunteella.

– On selvää, että kun sain Vilja Eerikan esitutkintapöytäkirjan, niin vedin muutaman kerran henkeä ennen kuin avasin sen, koska tiesin, että materiaali on kamalaa. Ensimmäisen kerran luettaessa se tuntui­ pahalta, mutta sen jälkeen oli pakko ottaa ammattiminä käyttöön ja hoitaa juttu. ­Sieluaan näihin ei voi pistää, tai juttuja ei pysty ajamaan.

– Ne on tekoja, joille ei voi mitään. Et saa sen pikkutytön kärsimystä pois. Voit vain tehdä parhaasi, että ihmiset, jotka tekoon ovat syyllistyneet, saisivat rangaistuksen. Keskityn siihen, että taistelen oikeuden­mukaisuuden puolesta. Että paha saa palkkansa.

Velitski onkin elementissään nimenomaan syyttäjänä.

– Minulle on hyvin tärkeää se, että syyttäjänä koen aina olevani oikeuden puolella.
En voisi toimia puolustus­asianajajana. Laki lähtee siitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus puolustautua ja ­heidän tulee saada ammattilainen ­puolustamaan heitä. Mutta se on tehtävä, johon minusta ei ole.

Mikään tapaus ei ole liian paha.

– Ei ole sellaista juttua, jota en voisi syyttäjänä hoitaa. Jos sellainen olisi, niin se olisi ollut Vilja Eerikan tapaus.

 

Syyttäjän työ on haastavaa, mutta Velitski on asian kanssa sinut. Hän lähti alalle hakemaan haasteita tehtyään uraa kymmenen vuotta toisaalla.

– Pohjakoulutukseltani olen merkonomi ja tein vaateteollisuuden palveluksessa töitä kymmenen vuotta. Lopulta totesin, että se ei ollut minun juttuni kuitenkaan.

Tekstiilialalla meni hyvin, mutta nuoruudessa herännyt kiinnostus oikeus­tieteeseen poltteli mielessä.

– Jo murrosikäisenä olin ajatellut, että minusta tulee juristi. Sitten se unohtui – halusin nopeasti ammattiin. Kun sain mielenkiintoisen työpaikan, se imaisi mukaansa. Siihen aikaan tekstiilikauppa veti ja yrityksillä meni hyvin, mutta työ ei pidemmän päälle tyydyttänyt. Se oli myyntiä,­ markkinointia, kuvauksia ja näytöksiä.

Lopulta opinnot Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ajoittuivat keskelle ruuhkavuosia.

– Aloitin opiskelun syyskuussa ja tyttäreni syntyi marraskuussa.

Tutkinto valmistui työn ja perhe-­elämän ohella viidessä ja puolessa vuodessa. Halu nähdä käytännön työtä sai Velitskin hakemaan jo toisena opiskeluvuotenaan korkea­kouluharjoitteluun Helsingin käräjä­oikeuteen. Kolmen kuukauden harjoittelu kuitenkin venähti seitsemäksi vuodeksi ja erilaisiksi työtehtäviksi.

– Tajusin työhaastattelussa, harjoittelu­paikkaa hakiessani, mikä tulevaisuuden suunnitelmani on. Muistan aina, kun ­vastasin, että aion jäädä tästä talosta eläkkeelle.
Se tuntui hullulta, mutta jotenkin tiesin sen. Työ imaisi heti mukaansa, eikä se ole missään vaiheessa ollut puuduttavaa tai tylsää, hän kertoo.

– Käräjäoikeudelta siirryin Helsingin syyttäjänvirastoon. Ja tässä minä nyt istun. Tässä on riittävästi haastetta.

 

Kun kuuntelee tarinoita väkivallasta työkseen, miten ajatukset saa ohjattua työpäivän jälkeen muualle?

– Minulla ei ole tarvetta oikeastaan purkaa tätä kellekään. Kun teko on noin järkyttävä kuin Vilja Eerikan tapaus, niin totta kai se tuntuu pahalta. Mutta ei se tule uniin. Puramme asioita esitutkinta­ihmisten eli poliisien kanssa: puhumme keskenämme jutun auki, eikä se jää ihon alle.

Velitski käy myös kuntosalilla nollautumassa.

– Silloin, kun on ollut istuntosalissa yhdeksän tuntia putkeen, pitää lähtiessä tehdä jotain ihan muuta: lähteä ulos tai kuntosalille.

Kihlakunnansyyttäjä on opetellut ­siihen, ettei aina tarvitse suorittaa.

– On sellaisia päiviä, että en tee mitään. Tulen kotiin, avaan telkkarin ja katson, mitä olen sieltä nauhoittanut.

Hän pyrkii tietoisesti pois suorittamisesta.

– En todellakaan ota lomalle projekteja. Se tästä vielä puuttuisikin. En ole suunnitellut lomalle remontteja, ikkunan­ pesuja, kaappien siivousta tai mitään muuta.

Kaikesta näkemästään ja tehtäviensä vaativuudesta huolimatta Velitski ei saa tarpeekseen työstään.

– En voisi kuvitellakaan tekeväni mitään muuta, vaikka joitakin juttuja tekee yötä myöten.

Hänelle ei kertaakaan ole tullut ­sellaista tilannetta, että hän haluaisikin tehdä jotain eri työtä, eikä aamulla ole ollut sellaista oloa, ettei hän haluaisi lähteä töihin.

– Ei todellakaan. Olen hirveän onnellisessa asemassa, koska teen juuri sitä, mitä haluan tehdä.