Kun Leena Luhtasesta leivottiin syksyllä oikeusministeri, eduskunnan suuren salin takarivit jupisivat. Oli tapahtunut kutakuinkin skandaali: oikeusministeriksi nimitettiin Suomen historiassa ensimmäistä kertaa ”pelkkä maallikko”, ei-juristi.
Uusi perustuslaki ei enää vaadi oikeusministeriltä lakimiestutkintoa. Ikimuistoinen juristien ministeriprivilegio sai mennä.
Luhtasta itseään keskustelu hänen taidoistaan ja kelpoisuudestaan oikeusministeriksi huvittaa.
– Itselläni ei ollut pienintäkään epävarmuutta siitä, ettenkö pärjäisi liikenne- ja viestintäministeriyden jälkeen myös oikeusministerinä. Tämäkin on päällikkövirasto, jonka johtamisessa toimivat aina samat yleiset periaatteet. Olin sitä paitsi ollut edellisen oikeusministerin Johannes Koskisen sijaisena ja sijaisesittelijänä kaksi ja puoli vuotta. Oikeusministeriön koko vuoden budjetti on noin 700 miljoonaa euroa. Edellisessä ministeriössäni sain ensimmäisenä vuotena saman verran Muurla–Lohja-moottoritien pätkään. Kehottaisin ministerinimitysten tarkkailijoita kiinnittämään huomiota nimitettävien elämän- ja työkokemukseen, oikeusministeri kuittaa.
Pärjäättekö ihan oikeasti uuden ministeriönne juristikoplan kanssa?
– Ehdottomasti. Jokaisessa ministeriössä valmistellaan lainsäädäntöä. Kyse on pikemminkin siitä, pärjääkö pelkkää juristeriaa harrastanut henkilö minun kanssani. Minulla on omat vahvuuteni. Tiedän, että joka ikisellä lailla ja asetuksella on jokin yhteiskunnallinen sisältö ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Silkalla juridiikalla oikeuspolitiikkaa ei saa johtaa.
Politiikkaa pitkällä kaavalla
Leena Luhtanen on ehtinyt hääriä politiikassa likipitäen kaikilla mahdollisilla tasoilla. Kunnallispolitiikkaa, maakuntapolitiikkaa, valtiollista politiikkaa, talouspolitiikkaa, kansainvälistä politiikkaa.
Mikä vika ihmisessä oikein on, jos hän ottaa elämäntehtäväkseen politiikan?
– Olin alun perin virkamiehenä opetusministeriössä. Virka oli kaikin puolin antoisa. Koulutuspolitiikkaa, terveydenhuoltoa, lääketiedettä, kansainvälistä toimintaa, tutkimusta… Jostakin syystä innostuin lähtemään kunnallisvaaleihin 80-luvun puolessa välissä. Sain paljon ääniä. Toisella kaudella olinkin jo valtuuston puheenjohtaja. Vuonna 1991 tupsahtivatkin jo eduskuntavaalit. Ja jos demari saa Espoossa paljon ääniä, siitä seuraa lähes automaattisesti velvollisuus lähteä myös kansanedustajuuskisaan.
Parlamentti oli Luhtaselle jo entuudestaan tuttu.
– Olin käynyt eduskunnan valiokunnissa asiantuntijana monet kerrat. Ehdinpä jossakin välissä toimia hetken aikaa sosiaalidemokraattien ryhmän lainsäädäntösihteerinäkin. Tunsin talon tavat.
Luhtanen on istunut neljässä eri valiokunnassa, muiden mukana lakivaliokunnassa.
– Talousvaliokunnan puheenjohtajuus oli ehkä kaikkein rankin pesti. Ydinvoimalat, ydinjätteen loppusijoitukset, valtionyhtiöt, ministeri muistelee.
Ministeriys oli sitten vain luonteva jatko pitkälle karriäärille.
– Nyt mennään tarkan päiväohjelman mukaan tukka putkella.
Kunta- ja palvelurakenteet uusiksi
Kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta on puhuttu nyt ihan totisesti vuoden päivät. Hallitus aikoo antaa asiasta puitelakiesityksen eduskunnalle tänä keväänä.
Termihirviön takana on kaksi selkeätä kysymystä: Kuinka Suomen nykyiset 430 kuntaa niputetaan toiminnallisesti järkeviksi kokonaisuuksiksi? Millaisilla apparaateilla tuotetaan nykyistäkin parempia palveluita?
Kokemuksen koulima kunnallispoliitikko on realisti.
– Helpolla emme pääse. Kuntien yhdisteleminen on etenkin kunnallispoliitikoille itselleen vaikea pala, Leena Luhtanen tietää.
– Tavallisia ihmisiä kiinnostaa kuitenkin enemmän palvelujen saatavuus kuin se, minkä nimisestä ja kokoisesta kunnasta hän ne ylipäätään saa.
Onko suuri kaunista?
– (Naurahdus.) Ei välttämättä. Onhan se täällä pääkaupunkiseudulla etenkin sairaanhoidossa nähty. Pääkaupunkiseudulla ja ruuhka-Suomessa riittää tässä vaiheessa tiivis yhteistyö – etenkin kaavoituksessa ja liikenteessä.
Kirppukuntia – jopa alle tuhannen yksilön ihmisryppäitä – tässä maassa riittää. Kuinka monta kuntaa meillä on seuraavan valtuustokauden alussa, vuonna 2009?
– Kamalan vaikeata arvailla… Puolet nykyisestä. Kauhea tavoite.
Ministeriöissä älyvajetta?
Lainsäädännön laatu ja taso on oikeusministeriön hallinnonalan kestopuheenaihe. Europaineet ovat panneet lainsäädäntöneuvokset hosumaan aikaisempaa enemmän. Direktiivejä käännetään suomeksi kiireessä miten sattuu.
– Paljon, paljon on tekemistä, Luhtanen huokaisee. Parhaillaankin parannuksia nykyjamaan etsitään esimerkiksi valtioneuvoston asettamassa laajapohjaisessa paremman lainsäädännön johtoryhmässä. Ryhmä perustettiin elinkeinoelämän ja yrittäjien aloitteesta.
Nuoret ja lahjakkaat uraohjukset karkaavat ministeriöistä Brysseliin tai suuryritysten palvelukseen yleensä heti, kun siihen tarjoutuu pienikin tilaisuus. Arkista puurtamista kestävät vain vanhat parrat. Onko lainvalmistelussa älyvajetta?
– Onhan se vähän niinkin. Virkamiehiä rekrytoidaan ulos ministeriöistä reipasta tahtia. Se virkamiesporukka, joka hallitsee perusteellisesti direktiivit ja substanssit, EU:n tanssiaskeleet, on kysyttyä työvoimaa. Sen totuuden kanssa on vain elettävä.
Suomella on taas, heinäkuun alusta, edessään EU:n puheenjohtajuus. Mistä riittävästi skarppia henkilökuntaa?
– Yllätyin melkoisesti kun havaitsin, että edellisen puheenjohtajuuden oikeusministeriö hoiti paljolti ulkopuolisen avustajan avustuksella. Nyt ministeriö on tältä osin organisoitu uusiksi. Aivan äskettäin oikeusministeriö palkkasi nimenomaisen EU-koordinaattorin pitämään kokonaisuutta hallinnassa.
Tuomarikunta kelpo väkeä
Oikeuslaitos älähti alkutalvesta näyttävästi siihen kohdistettuja säästösuunnitelmia vastaan. Ministeri Luhtanen ymmärtää tuomareiden hädän.
– En elä säkki päässä. Suomessa on ammattitaitoinen ja etevä tuomarikunta. Se kestää kansainvälisen vertailun. Jatkuvat muutokset ovat tuoneet tuomarimaailmaan myös uhkia. Teemme kihlakuntauudistuksia, ulosottouudistuksia, syyttäjälaitosuudistuksia, palkkauudistuksia. Ja kaiken tuon kamaluuden päällä on vielä valtionhallinnon tuottavuustavoite.
Oikeuslaitos on vallanjako- ja valtiosääntöoppien mukaan ratkaisutoiminnassaan riippumaton, mutta hallinnollisesti se on de facto -poliittisessa ohjauksessa.
– Tuomioistuinten yksittäisiin ratkaisuihin minä en taatusti puutu. En arvioi päätösten sisältöjä enkä sitä, ovatko tuomiot oikeita vai vääriä. Mutta minun on oltava selvillä siitä, mitä oikeuslaitosinstituutiossa kokonaisuutena tapahtuu. Resurssit, rahat, tulevat meiltä.
– Keskustelen tuomareiden kanssa tietysti paljonkin. Hauskoja, fiksuja ihmisiä. Mutta heidän työnsä on heidän työnsä.
Medialisoituminen – ilon vai pelon paikka?
Meikäläinenkin oikeuselämä on medialisoitunut. Etenkin rikosjutut ovat nousseet myös arvovaltaisten medioiden kärkiuutisiksi. Välillä tuomarit ovat selvästi helisemässä journalistilaumojen kanssa.
– En tarkalleen tiedä, mitä sana media-seksikkyys tarkoittaa, mutta jostakin sellaisesta lienee kyse. Rikos- ja kohu-uutisointi myy.
Osia viime aikojen puhutuimmista rikosprosesseista on jopa televisioitu – likipitäen suorana lähetyksenä.
– Tuomioistuimen perustyötä, totuuden selvittämistä ja oikean oikeudellisen seuraamuksen langettamista, ei kukaan saa häiritä. Ei edes sananvapauden ja tiedonvälityksen vapauden nimissä. Ratkaisuvalta julkisuusasioissa on oikeuden puheenjohtajalla. Jonkun se arviointi on tehtävä. Sillä siisti.
