Oikeusteologian dosentti Hannu Juntusen mukaan papin omatunto ei ole kirkkolain yläpuolella

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut erimielisyyksiä kirkon lainsäädännön ja päätösten noudattamisesta. Erityisesti on keskusteltu miespappien oikeudesta olla työskentelemättä naispappien kanssa. Muita niin sanotun omantunnon kysymyksiä on ollut eronneiden avioparien vihkiminen uuteen avioliittoon.

Ongelma voidaan kiteyttää kysymykseen siitä, onko kirkkolakia ja kirkon päätöksiä noudatettava, vaikka ne olisivat henkilökohtaisen omantunnon ja vakaumuksen kannalta ongelmallisia.

Vastaus näihin kysymyksiin saattaa olla hyvinkin erilainen riippuen vastaajasta. Sana oikeus mielletään näet teologien ja juristien parissa eri tavoin.

– Kirkon oikeudellisen järjestyksen pätevyyttä ja sitovuutta koskevien kiistojen pohjana ovat yleensä Raamatun tulkintaa koskevat sekä muut opilliset ja teologiset näkemyserot. Teologien kielenkäytössä saatetaan oikeudella tällaisissa yhteyksissä tarkoittaa jotakin, mikä on Raamatun mukaista tai omantunnon pohjalta perusteltua. Juristit puolestaan kysyvät, antaako jokin säädetty oikeusnormi papille laillisen mahdollisuuden kieltäytyä virkaan kuuluvan tehtävän toimittamisesta, oikeusteologian dosentti Hannu Juntunen selvittää kahden ammattikunnan käsitteellisiä eroja.

Käytännön työ johdatti oikeusteologian pariin

Hannu Juntunen on julkaissut useita oikeusteologiaan liittyviä kirjoja ja kirjoituksia. Tuorein näistä on vuonna 2006 julkaistu kirja ”Kirkkolaki ja omatunto”. Työn alla on parhaillaan valtiosääntöoikeuden teologisia perusteita koskeva tutkielma.

Mutta mikä sai papin alunpitäen kiinnostumaan juridiikasta ja sen yhdistämisestä teologiaan?

– Olen aina ollut kiinnostunut oikeudellisesta problematiikasta. Pykälien pariin ajauduin kuitenkin alussa sattumalta, Hannu Juntunen taustoittaa.

Hannu Juntusen isä oli pappi ja uskonnon opettaja. Hän seurasi isänsä jalan jälkiä sekä opinahjon että työuran valinnassa. Heti valmistuttuaan ja pappisvihkimyksen saatuaan hän suoritti uskonnon ja psykologian opettajan opetusharjoittelun. Juntunen toimi uskonnon opettajana lähes 10 vuotta 1960- ja 1970-luvulla. Tästä ura jatkui hallinnollisissa tehtävissä Tornion koulutoimiston opetuspäällikkönä.

– Opetuspäällikkönä toimiessani jouduin tekemisiin lakipykälien ja niiden tulkinnan kanssa. Pykälien pänttääminen alkoi, kun suoritin kouluhallinnon tutkinnon. Siitä nousi halu opiskella lisää, Hannu Juntunen kertoo.

Niinpä opettajasta tuli opiskelija, joka suoritti työn ohella filosofian kandidaatin tutkinnon sekä teologian lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa Juntunen suoritti valtiosääntöoikeuden laudaturin sekä hallinto-oikeudellisia opintoja. Filosofian, teologian ja oikeustieteen opinnot yhdistyivät hyvin luontevasti oikeusteologiseen ajatteluun ja tutkimukseen.

Jatko-opintojen jälkeen Hannu Juntunen on ennen eläkkeelle siirtymistään toiminut muun muassa piispainkokouksessa sekä sihteerinä että teologisena sihteerinä. Tässä työssään hän on osallistunut kirkon periaatteellisten kannanottojen valmisteluun. Juntunen on osallistunut myös naispappeuspäätöksen valmisteluun vuonna 1986 toimiessaan kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä.

Eläkkeellä ollessaan Hannu Juntunen jatkaa opetustyötä sekä Helsingin että Joensuun yliopistoissa.

Kirkkolainsäädäntö ja omantunnon vakaumus

Oikeusteologina Hannu Juntunen on oikea henkilö valottamaan juristeille kirkkolainsäädännön suhdetta kirkon oppiin ja omantunnon vakaumukseen.

– Kristillinen usko sisältää vakaumuksen, että kirkon hengellinen tehtävä on ylhäältä annettu, Jumalan säätämä. Tästä tehtävästään kirkko ei voi disponoida. Kirkon hengellisen tehtävän toteuttamisessa tarvitaan kuitenkin tietty järjestys jäsentyneenä kokonaisuutena. Kirkon järjestyksestä on tehtävä päätökset. Kirkko-oikeus on kirkon järjestyksen ilmaisemista sitoviksi tarkoitettujen normien ja päätösten muodossa, Juntunen taustoittaa.

Jo kirkon varhaishistorian aikana tarvittiin seurakuntien elämää ja toimintaa ohjaavia päätöksiä, joita ei ollut valmiina apostolisessa traditiossa. Tarvittiin päätökset, mikä on apostolinen eli ohjeellinen kirjakokoelma, oikea kristillinen oppi sekä kirkon oikea järjestys. Apostolisen tradition tulkinnasta syntyi myös erimielisyyksiä uusissa tilanteissa. Uskonpuhdistuksen yhteydessä osoittautui välttämättömäksi irtautuminen katolisesta kanonisesta oikeudesta ja uskonpuhdistuskirkkojen omien järjestysten kehittäminen uudistusten toteuttamiseksi.

Myös kirkon hengellisen viran oikeasta toteutuksesta on kiistelty jo aikaisemmin. Uskonpuhdistus luopui pitämästä pappeutta sakramenttina. Se myös hylkäsi selibaatin eli vaatimuksen pappien naimattomuudesta.

– Näistä virkateologisista muutoksista huolimatta luterilaisuus ei ole kiistänyt roomalaiskatolisten pappien viran oikeellisuutta. Ei siis ole välttämätöntä, että koko kristikunnassa noudatettaisiin samoja kirkon järjestystä koskevia ratkaisuja, Hannu Juntunen korostaa.

Kirkon opista poikkeaminen ei ole uskonnonvapautta

– Kirkkolainsäädännön noudattamista koskevissa keskusteluissa on erityisesti pohdittu, ovatko ja missä mielessä Raamattu ja tunnustuskirjat kirkko-oikeuden lähteitä. Tällöin ei ole kysymys oikeuslähteistä niiden perinteisessä juridisessa merkityksessä. Vaan kysymys on siitä, millä tavoin määräytyy kirkon oikeudellisen järjestysmuodon periaatteellisesti oikea sisältö.

Juntunen haluaa korostaa, että kirkkolainsäädännön tulee olla Raamatun mukaista, koska sen ylipositiivisena perustana on kristillinen usko itsessään. Raamattu ja tunnustus määrittelevät kirkon hengellisen tehtävän, jota kirkon oikeudellisen järjestysmuodon on palveltava.

– Yksilölliseen omaantuntoon vetoaminen ei ole kiistaton tai riittävä peruste kieltäytyä päätösten noudattamisesta silloin, kun myös enemmistö kirkossa nojautuu uskoon ja omaantuntoonsa. Yksilöllinen omatunto ei voi olla pyhempi tai erehtymättömämpi kuin kirkon yhteinen uskontaju, Juntunen tähdentää.

Perusteluksi poikkeamiselle kirkon opista tai järjestyksestä on joskus vedottu uskonnonvapauteen myös papille kuuluvana perusoikeutena.

– Valtio sallii erilaiset tunnustukset, uskontokuntien muodostamisen ja uskonnonharjoituksen, muttei erottele kansalaisia uskontunnustuksen perusteella jakaessaan muita oikeuksia ja velvollisuuksia. Kansalainen saa valtiosta nähden vapaasti pyrkiä jonkin kirkon papiksi, eikä pappeus tee kyseenalaiseksi hänen yhteiskunnallisia perusoikeuksiaan.

– Suhteessa omaan kirkkoonsa papilla ei kuitenkaan voi olla vapautta opettaa tai menetellä miten haluaa. Kirkon opista poikkeamista tai muutakaan kirkon normien rikkomista ei ole mielekästä perustella papin uskonnonvapaudella sen enempää kuin sananvapaudellakaan.

Juntunen haluaa kuitenkin muistuttaa, että kerran omaksuttu Jumalan tahdon tulkinta ja siihen pohjautuva kirkon lainsäädäntö ei ole ehdottomasti ainoa oikea ajasta aikaan. Kirkon on välttämätöntä tehdä ratkaisuja, mihin sisältyy myös erehtymisen riski. Tämä tekee välttämättömäksi kirkon lainsäädännön jatkuvan kriittisen arvioimisen teologisin perustein. Kirkko saattaa erehtyä, mutta se ei voi pysähtyä.

Papin itse ratkaistava, voiko hän toimia pappina

Miten sitten pitäisi menetellä tilanteessa, jossa pappi ei voi noudattaa kirkkolakia omantunnon syistä? Ongelmalliseksi ovat kokeneet tilanteen nimenomaan ne, jotka on vihitty papiksi ennen kirkon omaksumaa uutta uskon tulkintaa tai ratkaisua.

– Naispappeuden osalta tätä selvittelyä on tehty vaikka kuinka paljon, eikä tämä näytä tuoneen ratkaisua kiistaan. Ennen sanktioihin ryhtymistä asia pitää perusteellisesti tutkia nimenomaan kirkon sisällä. Asian vieminen tavalliseen tuomioistuimeen on kuitenkin periaatteessa ongelmallista, koska tällöin tuomioistuin joutuu ainakin välillisesti ottamaan kantaa Raamatun tulkintaan, Hannu Juntunen puntaroi eri vaihtoehtoja.

– Sisäiseen kirkon oppiin ja järjestykseen sitoutumiseen ei voida kuitenkaan pakottaa sanktioilla, mutta sen lakatessa on asianomaisen itse tehtävä tarvittavat johtopäätökset. Papin yksilöllinen omatunto ei voi olla normi koko kirkolle, mutta papin on oman omantuntonsa mukaan ratkaistava, voiko työskennellä kirkossa. Jos ei voi kirkon yhteydessä työskennellä, silloin ei sitä myöskään pidä tehdä.

– Pappi ei voi vaatia, ettei kirkko saisi muuttua hänen virkakaudellaan. Papin omatunto ei ole kirkkolain yläpuolella siten, että hän voisi kiistää kirkon oikeuden tehdä päätöksiä järjestyksestään tai myös muuttaa tätä järjestystä. Tässäkin tapauksessa pätee, että papin on itse ratkaistava, voiko hän jatkaa pappina, Hannu Juntunen korostaa.