Oikeustiede yliopistouudistuksessa

Lakiesityksen mukaan yliopiston hallituksessa tulisi olla enintään14 jäsentä, joista puolet tulee valita yliopistoyhteisön ulkopuolelta ja jotka edustavat monipuolisesti yhteiskuntaelämän ja yliopiston toimialaan kuuluvien tieteiden ja taiteiden asiantuntemusta. Hallitus valitsee yliopiston rehtorin, josta tulee nykyistä selvemmin hallituksen alaisuudessa toimiva yliopiston johtaja. Rehtorilla on laajat toimivaltuudet, mutta samalla hän on selkeästi vastuullinen hallitukselle. Laki esiteltiin eduskunnassa helmikuun puolivälissä ja se on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä.

Lakimiesliiton dekaanitapaaminen keräsi kevättalvisena aamupäivänä Turun ja Helsingin oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanit, professorit Heikki Kullan ja Jukka Kekkosen keskustelemaan liiton puheenjohtajan Risto Nuolimaan, toiminnanjohtaja Jorma Tilanderin ja opiskelija-asiamies Eero Blåfieldin kanssa ajankohtaisesta yliopistolaista. Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani Matti Niemivuo oli työesteiden takia estynyt saapumasta paikalle, mutta Lakimiesuutiset sai häneltä kommentteja jälkeenpäin.

Keskustelu käynnistyi nopeasti siitä, miten uudistus on saanut kritiikkiä yritys­käytäntöjen siirtämisestä yliopistoihin. Tässä mielessä uudistus lähestyykin Heikki­ Kullan mielestä osittain 1970-luvun ylilyöntejä, jolloin pyrkimyksenä oli luoda yliopistojen sisälle hallintomalliksi läpipolitisoitunut miniyhteiskunta. Jukka Kekkonen taas pitää lakia syntyessään sikäli vanhentuneena, että asiantuntijaorganisaatioiden johtamisen muuttuessa yksityisellä sektorilla vähemmän hierarkkiseksi hänen mielestään yliopistolla hierarkia lisääntyy.

Vaikutusmahdollisuudet

Lain hyvänä tavoitteena on ollut viedä hallituksen roolia strategisen toimijan suuntaan ja poispäin toimimisesta tiedekuntien keskinäisen kamppailun näyttämönä. Tästä huolimatta uudistusta on pidetty huononnuksena nykyiseen demokratiamalliin, sillä hallituksesta puolet valittaisiin yliopiston ulkopuolelta. Matti Niemivuo ihmettelee ulkopuolisten jäsenten määrää ja kysyy, eivätkö yliopistoyhteisön jäsenet itse kykene arvioimaan, mikä on tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen etu omassa työpaikassaan.

Lakimiesliiton yliopistolakia koskevassa lausunnossa hallituskysymys nähtiin paljon positiivisemmassa valossa:

– Lakiluonnos on onnistunut yhdistämään yliopiston autonomian ja yliopistoyhteisön vahvan roolin päätöksenteossa selkeään toimivallan jakoon, mikä mahdollistaa yliopiston määrätietoisen johtamisen. Lakiesityksen mukaan hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopisto­yhteisö. Tästä syystä esitetty pelko siitä, että esimerkiksi elinkeinoelämä ottaisi niskalenkin yliopistojen hallituksista tuntuu liioitellulta, sillä hallituksen jäsenten valinta on lopulta yliopistokollegion itsensä käsissä.

Risto Nuolimaa huomauttaa, että oli hallitus minkälainen tahansa, rehtorin ja hallituksen puheenjohtajan yhteistyöllä on suuri merkitys:

– Heillä on yhteistoiminnassa mahdollisuus saada läpi isoja muutoksia, niin hyvässä kuin pahassa.

Myös Heikki Kulla arvioi, että hallituksen aseman vahvistaminen on paikallaan asioiden käsittelyn vauhdittamiseksi.

Lain tarkoituksena on säilyttää kaikkien­ yliopistoyhteisöjen ryhmien edustus hallinnon eri tasoilla, ja tässä asiassa Jukka Kekkosen kritiikki kohdistuukin erityisesti Helsingin yliopiston sisäiseen päätöksentekoon. Erityisesti hän kritisoi sitä, että yliopiston konsistori on linjannut johtamisjärjestelmän periaatteita siten, että kolmikantaisesti toimivien tiedekuntaneuvostojen sijasta rehtori nimittäisi dekaanit.

– Uudistus merkitsisi demokratian murentamista valistuneen itsevaltiuden – tai “käskytysmallin” – tieltä ja tätä yhteisö vastustaa jyrkästi, Kekkonen sanoo.

Rahoitus hiertää

Vaikka yliopistot saavat uudistuksessa autonomiaa myös rahoituksensa järjestämiseen tutkimushankkeiden ja julkaisutoiminnan avulla, vanhan valvontamallin jatkumista voivotellaan. Dekaanit ja Risto Nuolimaa pyörittelevät yhdessä tuumin päätään, kun puhe kääntyy raportoinnin monimutkaisuuteen. Kyselyiden ja kaavakkeiden täyttäminen vie kaikkien mukaan aivan liikaa työaikaa, ja annettujen tietojen vaikutus päätöksentekoon jää usein epäselväksi.

Kysyttäessä kommenttia opetusministeriöstä, hallitusneuvos Eerikki Nurmi näkee, että suurin osa tyytymättömyyttä rahoituskysymyksissä liittyy kuitenkin kilpaillun rahoituksen, esimerkiksi Tekesin ja EU-hankkeiden raportointikäytäntöihin sekä yliopiston sisäiseen rahan­jakoon. Nurmen mukaan lakiehdotuksella ei vaikuteta näihin käytäntöihin ja yliopisto on autonominen tässäkin suhteessa, mutta sen sisäisessä rahanjaossa on aina niitä, joiden osuus ei tunnu heidän omasta mielestään riittävältä, ja tiedekuntia, jotka saavat enemmän.

Työntekijöiden asema

Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta neuvottelujärjestelmän muutoksella on paljon merkitystä. Akava onkin tukenut yliopistojen oman työnantajayhteisön perustamista ja pitänyt tärkeänä, että yliopistot toimisivat yhden kollektiivisopimuksen alla. Julkisuudessa on arvailtu, tuleeko yliopistojen työantajayhteisö kuulumaan Valtion työmarkkinalaitoksen vai Elinkeinoelämän keskusliiton siipien alle.­

Keskustelupöydässä tultiin lopputulokseen, että muutto Etelärantaan varmasti vahvistaisi siteitä elinkeinoelämään ja mahdollistaisi helpommin lisärahoitusta tietyille säätiömallin valinneille yliopistoille. Toisaalta yliopistot ovat uudistuksen jälkeenkin pitkälti julkisen ja yksityisen rajatilassa, joten EK:n tavoitteet ja toimintakulttuuri voisivat tuntua monille varsin vierailta.

ON, OTM, LL.M?

Kansainvälisten kontaktien lisääntyessä yksi suuri kysymys koskee suomalaisen oikeustieteellisen tutkinnon vastaavuutta ulkomaisiin tutkintoihin. Oikeustieteellisen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen on ollut tähän mennessä mahdollista vain yleistutkintona, jossa myös alempaan tutkintoon johtavat opinnot ovat oikeustieteen alalta. Tämä on kytkeytynyt tuomarinkelpoisuusehtoihin, ja on katsottu, että ilman alempaa oikeustieteellistä tutkintoa ja pelkkien maisteriopintojen verran oikeustiedettä suorittanut ei voi olla kelvollinen toimimaan tuomarina. Ja tästä syystä hänelle ei myöskään ole voitu myöntää OTM-tutkintoa.

Uudessa yliopistolaissa tämä voimassa oleva käytäntö kirjattaisiin lakiin, ja kriteeriksi oikeustieteen maisterin tutkinnon suorittamiselle asetettaisiin joko oikeusnotaarin tai sitä vastaavan ulkomaisen tutkinnon suorittaminen. Tämä rajaa käytännössä pois muut kuin oikeustieteellisen perustutkinnon suorittaneet.

Oikeustieteelliset tiedekunnat ovat toivoneet tutkintosäännösten löysentämistä niin, että ulkomaisille opiskelijoille tarjottavien, maksullisten tutkintokokonaisuuksien markkinoiminen helpottuisi ja niistä valmistuneille voitaisiin myöntää LL.M-täydennyskoulutustutkinnon sijaan ylempi suomalainen oikeustieteellinen tutkinto. Tämä taas mahdollistaisi suomalaisen ylemmän oikeustieteellisen tutkinnon suorittamisen henkilölle, joka ei ole suorittanut alempaa oikeustieteellistä tutkintoa ja jolla ei näin olisi OTM-tutkinnon nykyisin takaamaa ymmärrystä suomalaisesta oikeusjärjestelmästä.

Oikeustieteelliset tiedekunnnat ovat nähneet, että tutkintonimikkeeseen liittyvät ongelmat voitaisiin hoitaa myös muuttamalla eri virkojen kelpoisuuksia määritteleviä säädöksiä. Tällöin OTM-tutkinto tuottaisi esimerkiksi tuomarikelpoisuuden vain silloin, kun kyseinen ­oikeustieteen maisteri on suorittanut alempana tutkintonaan oikeusnotaarin tutkinnon. Lakimiesliitto on kuitenkin korostanut, että OTM-tutkinnon tulee vastaisuudessakin olla yleistutkinto, jonka suorittaja on suorittanut sekä alemman että ylemmän oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon. Liitto ei ole myöskään pitänyt perusteltuna monimutkaistaa tutkintojärjestelmää tai muuttaa OTM-tutkintojen luonnetta ammattitaidon takaavana yleistutkintona.

Turun yliopistolla tarjottavasta, noin vuoden kestävästä Innovation and Communication Law (ICL) -ohjelmasta valmistuneet eivät edellä mainitusta syystä saa LL.M-tutkintoa. Heikki Kulla kertoo, että Turussa ongelma pyritään ratkaisemaan yhteistyöllä amerikkalaisen Louisvillen yliopiston lakikou­lun kanssa siten, että viimeksi mainittu antaisi ohjelmasta valmistuneille LL.M-tut­kin­non. Helsingin Yliopisto on tois­taiseksi myöntänyt LL.M-diplomeja, jotka eivät ole suomalaiseen järjestelmään kuuluvia tutkintoja. Toistaiseksi ongelmaan ei ole löydetty ratkaisua, joka sekä helpottaisi suomalaisen oikeustieteellisen koulutuksen markkinointia että turvaisi OTM-tutkinnon aseman tuomarikelpoisuuden tuottavana yleistutkintona.

Opiskelija-asiamies Eero Blåfield sanoo, että tutkintoasia on puhuttanut opiskelijoiden keskuudessa, mutta oikeustieteen opiskelijat ovat humanisteihin ja valtiotieteilijöihin verrattuna suhtautuneet lakiuudistukseen kohtuullisen rauhallisesti.

Oikeustieteellinen täydennys- ja aikuiskoulutus

Ammatillisesti suuntautuneen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistuksen (AKKU) johtoryhmä esitti, että yliopistot velvoitettaisiin jatkossa järjestämään aikuiskoulutusta. Myös Akava vaati, että aikuiskoulutus ja elinikäisen oppimisen edistäminen kirjataan osaksi yliopistolakia.

Turun yliopisto pitää yllä oikeustieteellisten tiedekuntien täydennyskoulutusportaalia, mutta koska yliopistot eivät ole voineet tarjota pitkäkestoista aikuiskoulutusta kuin markkinahinnalla, kysyntä ja tarjonta eivät ole vielä merkittävästi kasvaneet. Lakimiesliitto on vaikuttanut siihen, että oikeustieteellistä ammatillista koulutusta on runsaasti tarjolla, niin Lakimieskoulutuksen kautta kuin tukemalla muita koulutuksen tarjoajia. Koska korkeakoulutettujen täydennyskoulutus etenee nyt selkeästi, ollaan pöydässä yhtä mieltä siitä, että tiedekunnilla on tuhannen taalan paikka kehittää omaa koulutustarjontaansa.

Hyvää ja huonoa

Keskustelun aikana lainvalmistelu saa moitteita kaikilta kolmelta professorilta. Matti Niemivuo kommentoi jälkeenpäin, että yliopistolain osalta ”on kansanvallan halveksimista, että eduskunta pakotetaan hyväksymään esitys liian kireässä aikataulussa ja ilman perusteellista valiokuntakäsittelyä”.

Yhteinen mielipide on, että lausuntokierroksilla ei mittavissakaan lakipaketeissa tunnu olevan suurta merkitystä, kun muutamassa päivässä sorvattu hallitus­ohjelma sanelee suuntaviivat vuosiksi eteenpäin. Keskustelusta jää mielikuva, että uusi yliopistolaki lisää yliopistojen autonomiaa, muttei aina oikeissa paikoissa ja riittävästi. Eikä lainsäätäjääkään käy kateeksi, vahvojen mielipiteiden ja osin ristikkäisten intressien 1yhteensovittaminen ei liene helpoimmasta päästä harjoituksia.