Oikeustieteen huipulla
Häpeäkseni tunnustan, että en ole osallistunut yhteenkään oikeustieteen tohtorin väitöstilaisuuteen. Moniin muihin kylläkin, laidasta laitaan. Alkaen taiteen tohtorista sotatieteiden tohtoriin. Saati, että itse olisin väitellyt.
Voisinhan lohdukseni sanoa, että olenhan väitellyt yli neljäkymmentä vuotta oikeussaleissa. Syytetyn avustajana kaikkien kanssa. Ennen oikeudenkäyntiuudistusta jopa puheenjohtajan kanssa. Riita-asioissa väittelyt olivat osin paljon kiivaampia vastapuolen asianajajan kanssa. Siinä ikään kuin kaksi myskihärkää paukuttivat sarviaan yhteen.
Tieteeltä ei oikeudenkäynneissäkään välttynyt. Sitä kuvannee muistitietooni perustuva väittely 1980-luvulla:
Asianajaja A: ”Vielä viittaan Kekomäen väitöskirjaan Ammattimaisesta ja tavanomaisesta rikoksesta, kun hän sivulla 72 lausuu, että…”
Asianajaja B: ”Honkasalo teoksessaan Suomen rikosoikeus, Erityinen osa II lausuu, että…”
Asianajaja C: ”On päivänselvää, että kyseistä lakia on tulkittava siten, että…”
Puheenjohtaja (ilmeisen kyllästyneenä ) C:lle: ”No kenenkäs mielipide tuo nyt sitten oli!”
Asianajaja C: ”Minun.”
Puheenjohtaja: ”Ei siis kenenkään!”
Kollegastani Markku Fredmanista tuli viime keväänä oikeustieteen tohtori yli 500-sivuisella väitöskirjallaan Puolustajan rooli. Meille suurille ikäluokille riitti 1970–1980-lukujen juttuihin se oppi, jonka saimme kuunnellessamme vanhempia asianajajia oikeussaleissa ja odotustiloissa. Nyt kirja on tarpeen. Kirjassaan Fredman on monissa kohdin viitannut kirjoituksiini eri julkaisuissa. Tunsin itsekin päässeeni urallani tieteen huipulle.
Sanonkin nyt: oikeustiede on tieteiden tiede! Ja tämä mielipide ei ole minun, vaan roomalaisen lakimiehen Domitus Ulpianuksen 100-luvun lopulla esittämä. Osallistuttuaan suurella panoksella Corpus Juris Civiliksen kirjoittamiseen.
