Oikeutta lööpeissä

Oikeutta lööpeissä

Media vaatii entistä suuremman osansa kiinnostavista oikeudenkäynneistä. Bodom-jutun julkisuusvyörytys on herättänyt paheksuntaa, tuhahtelua ja uteliaisuutta. Vaarantaako mediashow pääasian eli oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin – ja mikä on järkevä julkisuuden taso?

Teksti Matilda Katajamäki Kuvat Futureimagebank

Lokakuussa Espoon käräjäoikeudessa päättynyt Bodom-oikeudenkäynti huipensi viime vuosien näyttävästi käsiteltyjen oikeusjuttujen suoran. Edellisiä ”mediaoikeudenkäyntejä” olivat Tony Halmeen ja Anneli Jäätteenmäen tapaukset sekä suomalais-amerikkalainen huoltajuuskiista. Samanlaista lööppijulkisuutta sai myös Alpo Rusin poliisitutkinta, joka päättyi lopulta syyttämättäjättämispäätökseen.

Näitä median rakastamia tapauksia yhdisti ainakin päähenkilöihin keskittyvä julkisuus, joka mahdollistaa juttujen seuraamisen myös oikeusprosessin väliaikoina ja sen jälkeen. Henkilöiden taustoihin paneuduttiin antaumuksella ja uusia yksityiskohtia löydettiin viikko viikolta. Esimerkiksi Soneran teleurkintajuttua, jota myös käsiteltiin mediassa melko paljon, ei voida laskea tähän sarjaan, koska siitä ei irronnut henkilöihin liittyvää draamaa eikä epäilty rikos ollut kovin selkeä ja helposti ymmärrettävä.

Median ”mässäilyä” oikeusjutuilla paheksutaan populistisena myynnin edistämisenä; sen epäillään aiheuttavan kohtuuttomia paineita asianosaisille ja häiritsevän oikeudenkäyntirauhaa. Toisaalta myös asianosaiset itse käyttävät yhä useammin julkisuutta pelikenttänään. Media vetoaa sananvapauteen ja yleisön oikeuteen saada tietoja yleisesti kiinnostavista asioista.

Kiistanalainen televisiointi

Mediaoikeudenkäyntien äärimmäinen muoto on tähän asti ollut käsittelyn osien televisiointi oikeussalista, jota on toteutettu kahdessa jutussa, Jäätteenmäen ja Halmeen oikeudenkäynneissä. Bodom-oikeudenkäynnissä suoran lähetyksen tuntua toivat nauhoituksina esitetyt kuulustelut. Yleisempänä tapana on edelleen se, että kamerat kuvaavat salissa muutaman minuutin ennen käsittelyn alkua, ja toimittajat kuvaavat istuntoa sanallisin keinoin.

Syyskuussa Helsingissä järjestetyillä Journalismin päivillä oli rikosuutisointia koskeva paneelikeskustelu, johon osallistuneet asianajajat suhtautuivat oikeudenkäyntien televisiointiin varsin kriittisesti. Nils Gustafssonia Bodom-oikeudenkäynnissä edustanut Riitta Leppiniemi, asianajaja Aarno Arvela ja asianajaja Markku Fredman esittivät lukuisia näkökantoja televisiointia vastaan. Leppiniemen mukaan julkisuus voi aiheuttaa haluttomuutta tulla todistajaksi ja sillä voi epäillä olevan vaikutusta todistajankertomuksiin. Arvelan mukaan ihmiset ovat kameroiden edessä epätasa-arvoisia; toiset esiintyvät edukseen ja toiset menevät täysin lukkoon. Tämä voi uhata jopa oikeusturvaa, kun tuomioistuin tekee johtopäätöksiä esiintymisen pohjalta.

Fredman puolestaan epäili, että median kiinnostus voi houkutella ”ylimääräisiä” todistajia hakemaan omaa osaansa julkisuudesta. Bodom-jutussa ilmaantui lehdistön kautta lukuisia ”todistajia”, jotka eivät tätä ennen olleet pukahtaneet asioista 45 vuoteen.

Myös maan johtavat oikeusviranomaiset suhtautuvat televisiointiin kriittisesti. Helsingin käräjäoikeuden laamanni Kauko Huttunen sekä Helsingin hovioikeuden presidentti Lauri Melander ovat sitä mieltä, ettei televisiointi ole perusteltua.

– Televisiointi voi häiritä oikeudenkäynnin kulkua sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämää käräjärauhaa monella tapaa. Ihmiset suhtautuvat kameraan varsin eri tavoin, ja televisiointi vaikuttaa enemmän tai vähemmän lähes jokaisen sanavalintoihin, Huttunen sanoo.

Melander muistuttaa olevan tärkeintä, että tuomioistuin ja asianosaiset voivat mahdollisimman häiriöttömästi keskittyä asian käsittelyyn.

– Tiedotusvälineillä on mahdollisuus myös monin muin tavoin kuin suorin televisiolähetyksin selostaa oikeudenkäynnin kulkua. Sille, että istunnon alussa ennen käsittelyä sallitaan lyhyt kuvaaminen, ei mielestäni ole estettä, kunhan asianosaisten yksityisyyttä kunnioitetaan.

Tuomariliiton oikeuspoliittisen lautakunnan jäsen Mikko Saleva on sitä mieltä, että koko istunnon televisiointi vaarantaa oikeudenkäynnin. Kuvaaminen vaarantaa hänen mukaansa todistelun onnistumisen, koska niin asianomistajat, vastaajat kuin todistajatkin jännittävät oikeuteen tulemista jo muutenkin.

Todistajien kuvaamisesta ei ole vielä kokemuksia, koska Halmeen ja Jäätteenmäen jutuissa heitä ei kuvattu.

Journalistiset linjanvedot

Oikeustoimittajat ry:n puheenjohtaja, MTV3:n rikostoimittaja Jarkko Sipilä puolestaan pitää oikeudenkäyntien televisiointia yleisön palveluna, jota voi verrata esimerkiksi suorien eduskuntakeskusteluiden televisiointiin – kyse on yleisön päästämisestä samoille lähteille kuin toimittajatkin. Mitä tahansa varten media ei edes vaivaudu paikalle kameroineen. Mattimeikäläisen rikosjutut eivät kiinnosta, ja Sonera-juttu puolestaan oli

Sipilän mielestä liian monimutkainen yleiselle ymmärrykselle. Pelkkä yhteiskunnallinen merkittävyyskään ei riitä MTV3:n kriteeriksi, jos aihe on liian tylsä.

– Televisioitavien oikeudenkäyntien on oltava jollain tavalla kiinnostavia, koska niiden lomassa ei lähetetä mainoksia, ja ne ovat tv-yhtiölle taloudellisesti miinusta.

Sipilä muistuttaa, että sekä Halmeelta että Jäätteenmäeltä pyydettiin lupa kuvaamiseen, ja molemmat suhtautuivat siihen myönteisesti.

– Emme kuvaisi oikeudenkäyntiä, jos syytetty ehdottomasti sitä vastustaisi. Todistajien kuvaaminen on syytettyjä ongelmallisempaa, ja heiltäkin kysyisimme varmaankin lupaa kuvaamiseen tai tekisimme sen kategorisen päätöksen, ettei todistajia kuvata.

Sipilä kertoo pyytävänsä todistajilta usein haastatteluja oikeussalin ulkopuolella, ja noin joka toinen heistä suostuu. MTV3:n linja todistajien nimien ja kuvien julkistamisen suhteen on se, että niiden todistajien nimi ja kuva julkaistaan, jotka ovat aikaisemmin antaneet haastatteluja julkisuudelle, muiden ei. Tärkeimmät avaintodistajat ja asiantuntijatodistajat joutuvat sietämään enemmän julkisuutta kuin maallikot.

Sipilä muistuttaa, että journalisteilla on eettiset ohjeet, eivätkä he suinkaan julkaise edes kaikkea aineistoa, joka on julkista. Oikeellisen tiedonvälityksen kannalta toimittajien pitäisi kuitenkin saada jutuista tietoa mahdollisimman laajasti.

Sipilä väittää, että televisiointi vain parantaa syytetyn asemaa – esimerkiksi Halme halusi oman versionsa tapahtumista julki huhumyllyn vastapainoksi.

Myös asianajaja Fredman totesi televisio-oikeudenkäynneissä mahdollisen hyvänkin puolen: ne saattaisivat parantaa suomalaisten hataraa käsitystä rikosprosessin kulusta ja kohentaa tällä tavoin yleissivistystä. Nykyisin amerikkalainen käytäntö on monelle suomalaiselle tutumpi kuin kotimainen.

Julkisuus muokkaa todistajankertomuksia?

Televisiointiin kielteisesti suhtautuvista ammattilaisista kukaan ei kuitenkaan usko julkisuuden vääristävän merkittävästi oikeudenkäynnin lopputulosta. Huttunen ja Melander luottavat siihen, että ammattituomarit osaavat pitää oikeudenkäynnin ja mediakannanotot erillään toisistaan ja karsinoida kohujutut niille kuuluvaan kategoriaan.

– Lautamiesten osalta julkisuus saattaa olla jonkinlainen riskitekijä. Heidän osaltaan oikeudenkäynnin ja mediaviestin raja voi joskus hämärtyä perusteellisesta koulutuksesta huolimatta, Huttunen uskoo.

– Suurin kielteinen mahdollisuus on, että liika tai yksipuolinen julkisuus vaikuttaa tiedostamattomasti todistajien ja todistelutarkoituksessa kuultavien muistiin ja muuttaa todellisia tietoja mielikuviksi. Tällöin vaikutus voi ulottua myös oikeudenkäynnin lopputulokseen. Olisi tärkeää, että todistajat kertoisivat havaintonsa ilman muiden kertomusten antamia ulkopuolisia vaikutteita.

Mikko Saleva toteaa, että tuomarin on sanottava lähtökohtaisesti, ettei julkisuus voi vääristää lopputulosta.

– Tuomarin työ vain muuttuu entistäkin vaativammaksi. Hänen pitää huolehtia myös lautakunnan valmentamisesta ylimääräisen julkisuuden kestämiseen.

Huttusen mukaan runsas julkisuus aiheuttaa tuomarille työtä lisäämällä tiedottamistarvetta ja voi myös vaikeuttaa prosessinjohtoa esimerkiksi tilanteissa, joissa julkisuus voi olla edullista jollekin oikeudenkäynnin osalliselle.

Ongelmana sivistymätön yleisö?

Tuomarin ja muiden viranomaisten työn todetaan siis muuttuvan julkisuuden valokeilassa vain työläämmäksi ja kenties epämiellyttäväksi, mutta syytetylle ja todistajille seurausten uskotaan olevan vakavampia. Melko yleisesti ollaan sitä mieltä, että julkisuus leimaa syytetyn kielteisesti siinäkin tapauksessa, että syyte myöhemmin hylätään. Kansan uskotaan ymmärtävän huonosti sen perusasian, että syytetty on vain epäilty, kunnes hänet todetaan syylliseksi. Riitta Leppiniemen mukaan yleisöllä on taipumus tulkita oikeuden vapauttavakin päätös niin, että syytetty on syyllinen, mutta esimerkiksi näyttö ei ole riittänyt tuomioon.

Eniten kannetaan huolta todistajista, jotka ovat joutuneet julkisuuden kohteeksi ilman omaa syytään.

– Siinä tapauksessa, että julkisuus pääsee vaikuttamaan niin, ettei todistaja voi tai uskalla kertoa kaikesta siitä, mitä hän tietää, kysymys voi olla jo vakavasta oikeusturvaongelmasta, Lauri Melander toteaa.

Tähän voi esittää vastaväitteenä muun muassa sen, että ainoa, joka todistajan turvallisuutta tosiasiassa uhkaa, on vastaaja tukijoukkoineen, ja nämä saavat tiedon todistajanlausumasta ilman mediaakin.

Huolta on kannettu myös siitä, että oikeusjutut saavat eniten julkisuutta alkuvaiheessaan, ja yleisö tulkitsee poliisin ja syyttäjän sanomiset yleensä luotettavaksi tiedoksi. Journalistit kyllä noudattavat yleensä eettistä ohjetta, jonka mukaan oikeudenkäyntiä on seurattava loppuun saakka, mutta eri asia on, tavoittaako oikeuden lopullinen päätös yleisön.

– Rikosten uutisointi painottuu joskus syytteen ja tuomion lopputuloksen selostamiseen. Vastaajien perusteiden esittäminen saattaa jäädä sivuosaan. Riski siitä, että tasapuolinen kokonaisviesti ei tavoita suurta yleisöä, kasvaa oikeudenkäynnin kestäessä pitkään, laamanni Huttunen uskoo.

Uutisrynnäkkö vääristää mielikuvaa

Jarkko Sipilä ei myönnä, että Bodom-mediashow olisi mennyt liiallisuuksiin. Esimerkiksi toimittajalaumojen kansainvaellus järvellä oikeudenkäynnin yhteydessä oli hänen mukaansa perusteltu.

– Toimittajat eivät olleet siellä huvikseen, vaan kuuntelemassa, mitä järvellä puhuttiin ja katsottiin, itsekin paikalla ollut Sipilä sanoo.

Sipilä toteaa, että jotkut oikeusjutut herättävät niin paljon kiinnostusta, että niistä pitää uutisoida, vaikkei niissä olisi tapahtunut mitään. Se, että mitään ei ole tapahtunut, on jo uutinen.

– Kun eri medioita on mukana paljon, ”uutisrynnäkkö” antaa sen mielikuvan, että media on jonkun ihmisen kimpussa, vaikka yksittäiset välineet toimisivat täysin oikein, Sipilä huomauttaa. Hänen mielestään ei pidä olla toimittajien ongelma, jos tavallisten kansalaisten yleissivistys on niin huono, etteivät he esimerkiksi erota epäiltyä tuomitusta, vaan asiassa olisi aihetta kääntyä koulujärjestelmän puoleen.

Sekä Melander, Huttunen että Saleva antavat kokeneille oikeustoimittajille kehuvat arvosanat. Kokemattomat toimittajat tuovat välillä tuomareille ja asianajajille harmaita hiuksia – Riitta Leppiniemi totesi Journalismin päivillä olevan raskasta ja aikaa vievää, jos keskustelun aluksi joutuu selvittämään toimittajalle rikosoikeuden perusteet.

Sipilän mukaan oikeustoimittajakaarti on isoimmissa medioissa poikkeuksellisen kokenut. Tämä alkaa olla ammattitaidon uusiutumisen kannalta jo miltei ongelma, koska uusia ”virkoja” avautuu harvoin. Päätoimittajat ymmärsivät kokemuksen arvon 1990-luvun lopulla, kun medioilta vaadittiin valtavia korvauksia kirjoittelusta mm. Nostokonepalvelu-jutussa.

Jarkko Sipilä itse ajautui rikostoimittajaksi sattuman kautta. Hän sai Helsingin Sanomista työpaikan samaan aikaan, kun rikostoimittaja Harri Nykänen jäi virkavapaalle. Vuodesta 1996 hän on tehnyt rikosjuttuja MTV3:lla. Sipilä myöntää, että uran alussa oikeustieteen perusopinnoista olisi varmasti ollut hyötyä.

– Nyt käytännön rikosoikeuden perusopinnot on jo suoritettu kokemusperäisesti, Sipilä naurahtaa.

Mitä sanovat Journalistin ohjeet?

Journalistin ohjeet ovat itsesääntelyohjeisto, jonka tarkoitus on viitoittaa hyvää journalistista tapaa. Ohjeiden tulkitsija on Julkisen sanan neuvosto, jolle voi kannella jokainen, joka epäilee ohjeita rikotun. Oikeustoimittajat ry:n mukaan oikeusuutisointiin sopivat ohjeista erityisesti seuraavat:
• Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka.
• Oikeudenkäynnin aikana ei pidä asiattomasti pyrkiä vaikuttamaan tuomioistuimen ratkaisuihin eikä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen.
• Rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta. Alaikäisen tai syyntakeettomana tuomitun henkilöllisyyden paljastamisessa on oltava erityisen pidättyväinen.
• Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.
• Tietoja rikoksentekijästä, syytetystä tai epäillystä ei yleensä pidä julkaista, jos ne paljastavat erityisen arkaluonteisen rikoksen uhrin.
• Ellei samanaikainen kuuleminen ole mahdollista, voi erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunutta olla tarpeen kuulla jälkeen päin. Jos näin ei tehdä, hyvään tapaan kuuluu julkaista hänen oma kannanottonsa.
• Toimituksellista päätösvaltaa ei saa luovuttaa toimituksen ulkopuolelle.
• Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.
• Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen
• Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti erityisesti kiistanalaisissa asioissa.

Professori Ullamaija Kivikuru Lakimiespäivässä:
Myös oikeuslaitos on langennut julkisuuden charmiin

Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistiikan professori Ullamaija Kivikuru puhui Lakimiespäivässä 7.10. median ja oikeuslaitoksen suhteesta sekä tämän päivän oikeusjournalismin lainalaisuuksista. Bodom-jutun ratkaisu-päivänä pitämänsä puheenvuoron aluksi Kivikuru epäili, että Lakimiespäivän yleisö toivoisi rikos- ja oikeusjournalismin astuvan kuvaan vasta tässä vaiheessa, kun oikeus on sanansa sanonut.

– Väitän, ettei tällainen käytäntö ole ollut mahdollinen enää pariin sataan vuoteen. Rikosjournalismin ja poliisi- ja oikeustoimien välillä vallitsee sovittamaton aikaristiriita. Uutisarvo on suurin tuoreeltaan, rikoksen selvittäminen ja tuomioprosessi vievät aikaa, Kivikuru totesi.

– Uutinen täytyy pitää hengissä prosessin loppuun saakka. Jotta näin kävisi, journalismi tarvitsee polttoaineekseen alati uusia elementtejä.

Rikosraportointi koskettaa ns. tavallista ihmistä, koska rikoksen kohteeksi joutuminen tuntuu kansalaisesta todennäköisemmältä kuin vaikkapa vallan kahvaan päätyminen. Jos rikosraportointi rajusti lisääntyy, sillä lienee samanlaisia vaikutuksia kuin Yhdysvalloissa on todettu väkivaltaviihteellä olevan: rikoksen vahva läsnäolo julkisuudessa panee uskomaan, että vaara uhkaa nurkan takaa.

Rikosraportoinnin määrä on Kivikurun mukaan kasvanut vuosikymmenten aikana, mutta ei likikään niin radikaalisti kuin esimerkiksi talousraportoinnin tai viihdejournalismin. Viime vuosikymmeninä on syntynyt ”lööppijournalismi”, joka pelkistää iltapäivälehtien sanottavan 3–4 sanaan.

Ilmiö on kasvattanut otsikoiden kokoa kaikissa välineissä. Sen olennainen piirre on herkullisten yksityiskohtien runsaus. Toisaalta rikosten kytkennät yhteiskuntaan ja rakenteisiin jäävät syrjään elleivät kokonaan pois.

”Puhdasta” tiedonvälitystä rikosraportointi ei ole koskaan ollutkaan.

– Rikos on toiminta-alueena kaupalliselle journalismille erityisen istuva, koska se käynnistää tunteita, personoi ja kertoo asioista, jotka itse asiassa ovat perusluonteeltaan aika selkeitä ja yksinkertaisia. Vanha tarina oikeasta ja väärästä kertautuu tapahtuma tapahtumalta.

Kilpailu ohjaa uutisointia

Journalismin ihanteena on tänä päivänä reaaliaikaisuus CNN-journalismin tyyliin. Tämä tuo muassaan sen, että uutisjuttujen tekijät eivät voi kerätä ”maksimaalista vastaevidenssiä” lähteilleen kuten takavuosien journalismin oppikirjat suosittivat. Jos mokomaan ryhtyy, naapuri vie potin. Kilpailu tuo muassaan sen, että välineiden täytyy kerätä mahdollisimman paljon kuohuttavia, toisista välineistä poikkeavia yksityiskohtia.

– Tämä ajaa toimittajat ryhtymään itsekin ”poliisityöhön” kuten on nähty Gustafsson-prosessin aikana. Siinä on mennyt niin tolkku, vastuu kuin arkijärkikin, eritoten kun puhutaan 45 vuoden takaisista asioista, Kivikuru sanoi.

– Tämän päivän rikosraportoinnin suurin vaara on mielestäni kuitenkin se, että rikoksista tulee tosi-teeveemäistä viihdettä, faktan ja fiktion rajamailla liikkuvaa päivittäistä melodraamaa, josta katoavat rikoksiin ja oikeudenkäyttöön liittyvät yhteiskunnalliset perusarvot tyystin. Mitä Gustafssonista tänään, entä Matti ja Mervi?

Kivikurun mukaan rikoksista puhutaan isommin kirjaimin kuin aikaisemmin, mutta rikokset myös kuolevat julkisuudessa nopeammin kuin aikaisemmin.

– Jos Bodomin murhat olisivat tapahtuneet tänään, ne olisivat eläneet lööpeissä kolme päivää ja sitten ne olisivat uponneet unhon yöhön, sanoo yksi suomalaisen lööppijournalismin isistä Juha Numminen. Bodomista on syntynyt vuosikymmenten aikana myytti, eikä sitä siksi voi pitää suomalaisen rikosraportoinnin mittapuuna.

Kivikurun tuntuman mukaan tämän päivän nuorilla onkin ollut vaikeuksia ymmärtää Bodom-kohun laajuutta.

– Yleensä journalisteilla on tuntuma siihen, millaiset asiat heidän vastaanottajiaan koskettavat ja millaiset ovat jo aikansa eläneitä, mutta tässä on ote ehkä lipsunut.

Ainutlaatuista ”skuuppi-informaatiota” ei saada ilman sisäpiirin vuotajia.

– Syvillä kurkuilla on aina omat syynsä vuotaa. Rikosjournalisteilla on niukasti aikaa miettiä, miksi lähde kertoo sanottavansa juuri asianomaiselle journalistille ja juuri nyt. Lisäksi rikosjournalistit ovat urheilutoimittajien tapaan useimmiten poikkeuksellisen antautuneita asialleen. He tietävät paljon, osaavat lypsää lähteitään, mutta asia myös tempaa heidät mukanaan, ja silloin saattaa mennä tolkku. Se syvä kurkku, joka vuoti medialle vuosi sitten Nils Gustafssonin pidätyksen, oli joko hyperkyyninen tai uskomattoman naiivi, Kivikuru totesi.

Kivikurun mielestä suomalainen journalismi on tänään eettiseltä tasoltaan paremmassa jamassa kuin esimerkiksi Bodom-järven murhien tapahtuma-aikaan. Tuolloin epäiltyjen nimiä julkistettiin surutta ja media ja poliisi tekivät uskomattoman suoraa yhteistyötä.

– Yhtenä ”uutena” elementtinä on nyt tullut mukaan seksi, johon 60-luvulla hädin tuskin kehdattiin viitata. Media siis katsoo Bodomia 2000-luvulta käsin, Kivikuru totesi.

Julkisuus taistelukenttänä

Pintakorrekti raportointi ei Kivikurun mukaan lievennä sitä, että valtavalla vauhdilla ja kertauksen voimin vaikuttava media-apparaatti kiistatta tuomitsee epäillyn, vaikka ammatillisia pelisääntöjä noudatetaankin. Samalla tavalla armottomaan julkisuuteen joutuu rikoksen uhri.

– Asetelma on huikean epätasapuolinen, mutta sille ei paljon mahda. Media ei muuta aikakäsityksiään. Ratkaisevaksi tekijäksi tulee, mihin julkisuuden rajat piirretään, Kivikuru sanoi.

Nykyään epäilty tai uhri lähtee usein peliin mukaan, joskus aika hurjin tuloksin. Tämä on uusi haaste oikeuslaitoksellekin – asianosaiset käyttävät julkisuutta taistelukeinonaan.

Oikeuslaitoksen tehtäväksi onkin Kivikurun mukaan nykyoloissa tullut myös epäiltyjen ja uhrien suojelu julkisuuspolitiikalla.

– Julkisuuden astetta määrittävät oikeuslaitoksen perinteet, toiminnot ja sisäiset säännöt – mutta yllättävää kyllä, viime aikoina myös julkisuuden viettelykset. Tuntuu siltä, että oikeudellinen instituutio tai asiantuntija, joka kieltäytyy yhteistyöstä julkisuuden kanssa, leimautuu vanhanaikaiseksi ja vastuuttomaksi, koska ”läpinäkyvyys” on sananvapauden ja demokratian nimissä päivän sana. Minulle on ollut yllättävää, että tällaisia leimoja pelätään instituutiossa, jonka – jos minkään – kuvittelisi voivan toimia kohtuullisen omalakisesti.

– Olisi kiintoisaa tietää, miten perusteellisesti esimerkiksi oikeudenkäyntien televisiointilupien yhteiskunnallista taustaa on mietitty. Ulkopuolisen silmään näyttää siltä, että julkisuuden charmi on huuhtonut mennessään rationaalista pohdintaa. Media on luonnollisesti vaatinut, että sanomista ei saa rajoittaa ja kansalla on oikeus tietää. Demokratialiturgia puree hyvin, lähdetään mukaan – mutta hetken päästä oikeusoppineiden päivittelyn kohteeksi nouseekin media, joka toimii isoissa jutuissa järjestään ylikierroksilla hetken aikaa, jos sille annetaan tähän mahdollisuus.

Rikosjournalismi luo nykyisin myös julkisia tunteita ja tietynlaista yhteisöllisyyttä.

– Mitä muuta ovat kynttilämeret rikospaikoilla? Tämä on uutta suomalaisessa journalismissa, jonka perusolemus on ollut vuosikymmeniä kasvattava ja valistava. Itse asiassa suomalainen rikosjournalismi tänä päivänä ehkä perimmältään tahtoo vähemmän kuin aikaisemmin tuomita. Kyse on pikemminkin siitä, että halutaan koskettaa ja elähdyttää vastaanottajia, purkaa tunteita. Pahaksi onneksi tunteiden elähdyttäjäksi tarvitaan katalysaattori, rikollinen tai rikolliseksi epäilty. Ja uhri. He joutuvat koville.

Kivikuru perää oikeuslaitokselta vastuuta kehittää harkittuja toimintamalleja, jotka myöntyvät kohtuullisiin julkisuusvaatimuksiin, mutta panevat myös selkeät rajat. Järjestelmä mutkistuu koko ajan, kun niin rikollisista, uhreista kuin oikeuslaitoksen edustajistakin tulee julkisuuden puoliammattilaisia.

– Nyt tuntuu, että oikeudenvartijat ovat lähinnä ajautuneet ratkaisuihinsa. Jos poliisi ja oikeuslaitos eivät pysty määrittämään oman työnsä julkisuuden rajoja, ei siihen kukaan tässä tasavallassa pysty.

Lakimiesliiton kannanotto uuteen lainsäädäntöön

Uusi hanke lainsäädännöksi oikeudenkäynnin julkisuudesta (työryhmämietintö Oikeudenkäynnin julkisuus yleisissä tuomioistuimissa 2005:7) on juuri tullut lausuntokierrokselta. Uusi laki korvaisi nykyisen oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain.

Lakiin tulevat säännökset diaaritietojen, oikeudenkäyntiasiakirjojen, suullisen käsittelyn ja tuomion julkisuudesta sekä asiaan liittyvät menettelysäännökset. Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle joulukuussa 2005.

Samaan aikaan on tekeillä myös ehdotus lainsäädännöksi koskien oikeudenkäynnin julkisuutta hallintotuomioistuimissa. Lakimiesliitto on ottanut lainsäädäntöehdotuksiin kantaa seuraavasti:

Oikeudenkäynnin julkisuus asianosaisia, ei mediaa varten

Oikeusministeriön työryhmät ovat tehneet erilliset ehdotukset oikeudenkäynnin julkisuutta koskevaksi lainsäädännöksi yleisissä tuomioistuimissa ja hallintotuomioistuimissa.

Lakimiesliitto kannattaa oikeudenkäyntien avoimuuden ja julkisuuden lisäämistä sekä sitä, että oikeudenkäynnin julkisuusnormistosta säädetään oma erityislakinsa. Liitto kuitenkin vastustaa jyrkästi ehdotusta, jonka mukaan julkisuus määräytyisi eri tavoin hallintolainkäytössä ja yleisissä tuomioistuimissa.

Yleisiä tuomioistuimia koskevan ehdotuksen mukaan oikeudenkäyntiasiakirja tulee julkiseksi, kun tuomioistuin on sen saanut. Julkisuuden henkilö saattaisikin saada tiedon häntä itseään koskevasta asiasta median välityksellä. Lakimiesliitto katsoo, että menettelyä ei ole hyväksyttävä ja on räikeässä ristiriidassa niiden periaatteiden kanssa, jotka korostavat asianosaisen oikeutta saada häntä itseään koskevan asian vireille tulosta tieto suoraan viranomaiselta. Ongelma poistuisi, jos oikeudenkäyntiasiakirjojen julkiseksi tulo voitaisiinkin sitoa asian tiedoksiantoon vastaajalle.

Lakimiesliiton mielestä esitetyt suullisen käsittelyn taltioinnin rajoitukset ovat perusteltuja, koska esimerkiksi televisiokameroiden paikallaolo saattaa pahimmillaan vaikuttaa todistelun luotettavuuteen. Myönteistä on, ettei suullisen käsittelyn taltiointia koskeva säännös avaa lehdistölle samanlaisia mahdollisuuksia määrätä prosessin kulkua kuin aiemmin esitetyissä malleissa. Keskeistä oikeudenkäynnin julkisuuden pelisääntöjä uudistettaessa on oikeudenkäynnin osallisten oikeusturva. Oikeudenkäynnin julkisuus on tarkoitettu asianosaisten turvaksi, ei median eduksi.

Esityksessä asetetaan tuomioistuimelle velvollisuus laatia julkinen seloste ratkaisusta, jos ”asia on yhteiskunnallisesti niin merkittävä tai se on synnyttänyt huomattavaa kiinnostusta julkisuudessa”. Julkisen selosteen laatiminen on Lakimiesliiton mielestä tarpeen ainoastaan yhteiskunnallisesti merkittävissä asioissa.