Olemme uhreille katseen velkaa

Miten tällainen on mahdollista? Tätä kansa herää kysymään aina, kun jotain todella järkyttävää tapahtuu. Viime kuukausina kysymys on liittynyt Koskelan henkirikokseen, jossa kolmea tapahtumahetkellä 16-vuotiasta poikaa syytetään ikätoverinsa murhasta.

Tiedotusvälineet ovat saaneet Koskela-uutisoinnista paljon palautetta. Yleisö ihmettelee, miksi me toimittajat kerromme niin yksityiskohtaisia tietoja tästä vastenmielisestä teosta.

Yleisö ihmettelee, miksi me toimittajat kerromme niin yksityiskohtaisia tietoja tästä vastenmielisestä teosta.

Voin vakuuttaa, että mediaa seuraamalla ette ole saaneet tietoonne kaikkia Koskelaan liittyviä iljettäviä yksityiskohtia. Jokaisessa tiedotusvälineessä punnitaan tarkkaan, missä menee raja yleisön riittävän informoinnin ja tarpeettomien yksityiskohtien kertomisen välillä. Miten paljon pitää kertoa, jotta yleisö saa oikean kokonaiskuvan asiasta?

Yleisölle tämä harkinta jää näkymättömäksi, sillä se ei tiedä, mitä kaikkea media jättää kertomatta.

Eräs lukija viestitti, että olisi vallan hyvin riittänyt, että surmaa olisi vain kuvailtu julmaksi ja sadistiseksi ilman sen tarkempia detaljeja. Olen eri mieltä. Teon määritteleminen julmaksi tai sadistiseksi edellyttää aina arviointia.

Vaaratonta analogiaa käyttääkseni muistan, että takavuosina kunnianloukkausjutuissa – eli silloisissa herjaus- tai solvausjutuissa – syytteiden teonkuvaukset oli kirjoitettu niin, että ”vastaaja on loukannut asianomistajaa häväisevällä lauseella” erittelemättä lainkaan, mikä tämä häväisevä lause oli. Eräs syyttäjä perusteli kirjoitustapaa niin, että herjaa ei haluttu uudistaa syytekirjelmässä.

Kauniissa tavoitteessa oli vain se ongelma, että syyte saattoi sen takia koskea mitä vain. Syytetty oli voinut kutsua uhria tomppeliksi tai hän oli voinut väittää tämän osallistuneen sylivauvojen rituaalimurhin. Kaikki herjat sulautuivat samaan mössöön.

Maailman julmista tapahtumista pitää kertoa muutakin kuin yleisluontoisia luonnehdintoja.

Tämä on se syy, miksi maailman julmista tapahtumista pitää kertoa muutakin kuin yleisluontoisia luonnehdintoja.

Olennainen kysymys on, miksi kauhistuttavasta tapahtumasta edes pitäisi kertoa niin kliinisesti, että lehdenlukijan aamulatte ei läiky. Miksi toimittajan pitäisi yleisöä suojellakseen maalata ruusunpunaisilla väreillä tapahtuma, josta löytyy vain mustaa?

Miksi toimittajan pitäisi yleisöä suojellakseen maalata ruusunpunaisilla väreillä tapahtuma, josta löytyy vain mustaa?

Ja miten kenellekään Koskela-uutisointia seuranneelle tulee ensimmäiseksi mieleen alkaa valittaa siitä, että faktat herättävät minussa itsessäni niin ikäviä tuntemuksia? Eihän näissä uutisissa ole kyse minusta ja minun tunteistani.

Kahdeksanvuotiaana kuolleen Vilja Eerikan murhaoikeudenkäynnissä näytettiin video, jossa tytön isä ja äitipuoli pakkosyöttivät sydäntäsärkevästi itkevää lasta. Toimittajat kysyivät tauolla syyttäjältä, miksi video piti näyttää salissa. Tämä tyttö on elänyt nämä asiat, ja me olemme hänelle velkaa sen, että me katsomme, millaista hänen elämänsä oli, syyttäjä Eija Velitski vastasi.

Velitski oli mielestäni olennaisen ytimessä.

Mitä siloitellumman kuvan saamme jostain tapahtumasta, sitä helpompaa meille on kääntää katse muualle.

Onko meillä sen jälkeen enää oikeutta kysyä, miten tällainen oli mahdollista?

Joudumme joka tapauksessa vastaamaan itse.

Se oli mahdollista, koska me emme halunneet katsoa.

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi