I´m on the route, route sixty-six…juuri niin, kuusikymmentäkuusi. Asianajaja, syntynyt 1944. Olen siis valtatiellä 66, tuolla tiellä, mikä johtaa auringonlaskuun kohdallani. Matkallani Chicagosta lähestyn Los Angelesia. Musta jazzlaulaja Nat King Cole lauloi jo 1940-luvulla laulun Route Sixty-Six. Laulun kaikkien valtateitten äidistä. Get your kicks, on route sixty-six!
Itse jo varsin nuorena otin reippaasti kantaa sanotun laulajan rotuveljiin antaen 11-vuotiaana Radiokuuntelija-nimiseen lehteen haastattelun. Minulta kysyttiin mieltymyksistäni musiikkiin, ja ilmaisin varsin selvästi heti, että en pidä “neekerilaulajista”. Ilman lainausmerkkejä.
Tarkensin haastattelussa musiikkimakuani selvityksellä, että jos Helsingin Senaatintorille asetettaisiin soittimet riviin, niin mieluiten valitsisin urut. Urut! Kun nykyään ja tällä arvokkaalla Route Sixty-Six- iällä en pärjää edes hanurin kanssa, en edes taitavasti sormia käyttämällä, niin mitenkä ihmeessä urkujen kanssa! Ja kun pianokin tuossa työhuoneen seinustalla tuottaa tuskaa (varsinkin kerrostalossa naapureille), niin miten olisi talon korkuisten urkujen kanssa. Vaan se urkujuttu oli silloin 11-vuotiaana, iässä, jossa olin pieni, ajattelematon ja vastustuskyvytön.
Hyvä näin. Hyvä olla matkalla auringonlaskun kaupunkiin ja mieluummin tällä tiellä kuin Alexander Bekin kuvaamalla Volokolamskin valtatiellä, ainakaan 1941. Ja parempi näinkin kuin pienenä postiautossa 1950-luvulla välillä Kuopio–Keitele (oksennellen ruskeaan paperipussiin matkapahoinvoinnista kärsien) tai väliä Helsinki–Pornainen Ford Prefect henkilöauton vm. 1939 takapenkillä.
Ajelut Pornaisiin kesämökille olivat viehättäviä, kun sanotussa automobiilissa veljeni kanssa istuin takapenkillä, äitini ajoi ja isäni neuvoi vierellä ja molemmilla heillä kärysi vihreä nortti suupielessä. Tiessä oli alamäki tehden jyrkän mutkan oikealle. Isäni: Aja enemmän oikealla, aja enemmän oikealla, vastaan voi tulla toinen auto! Ja äitini ajoi enemmän oikealle ja auto kellahti löysässä hiekkareunassa oikealle ojaan. Ja veljeni kanssa oksensimme ojan penkalle. Kas kun ajatukseni lähtivät harhailemaan!
66. Kummallinen luku, mikä kummittelee elämässäni. Itse kullakin lakimiehellä lienee kotonaan se lakikirja, mikä on eniten alleviivattu eri värein eli se opiskeluaikainen kirja. Itselläni on vuoden 1966 lakikirja, Suomen Laki I. Sivut menneet melkein puhki, ja nyt sitä ihmettelee, että miten sitä jaksoi vuosikausia lukea yhtä ja samaa paksua kirjaa, no, kysypä asiaa teologian opiskelijoilta.
Jotta ammattitaitoni olisi ajan tasalla ja kohdallaan kaikin puolin, niin tartuin mainioon tilaisuuteen.
Asianajajaliitto nimittäin olosuhteitten pakosta harvensi kirjastoaan ja tarjosi jäsenilleen ilmaisia kirjoja. Ei muuta kuin kiireesti apajille. Hyllymetrittäin mitä parhaimpia ja aivan uuden uutukaisiakin oikeustieteellisiä kirjoja, joista sitten valitsin kaikkein tarpeellisimmaksi katsomani eli Sveriges Rikes Lagin vuoden 1974 painoksen. Olihan edellinen lakikirjani, Suomen Laki I 1966 jo hieman aikansa elänyt, enkä viime vuosina enää sen avulla oikeudessa kunnolla pärjännyt.
Täytyypä vanhan vaarin antaa vielä nuorille lakimiehille hyvä neuvo. Oman kokemukseni pohjalta. Antakaa arvo hyville ihmissuhteille niin ammatissanne kuin yksityiselämässä. Voin vakuuttaa, että ilman hyviä juristituttavuuksia olisin aika harmaa, en olisi toiminut yhdistyksemme hallituksessa, en liittomme valtuuskunnassa, enkä olisi päässyt purkamaan suunnatonta kirjoittamisen tarvettani laajahkolle lukijakunnalle eri lehdissä ja teoksissa. Olisin ehkä sitten ollut pakotettu vain haalimaan juttuja voimatta harjoittaa ammattiani siinä onnellisessa olotilassa, että olen pääasiassa aina saanut valita asiakkaani. Maahanmuuttajien suurin ongelma lieneekin erilaisten verkostojen puuttuminen. Tai minunkin jos muuttaisin vaikka Alapitkään.
