Viittasin edellisessä kolumnissa kautta rantain ongelmiin, joita meilläkin on syntynyt, kun käsitellään vieraiden kulttuurien oikeusjuttuja. Nyt menen itse asiaan.
Suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluu, että erityisesti todistajan on puhuttava totta.
Kun Palestiina ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli Britannian mandaattialue, emämaasta lähetetyille tuomareille julkaistiin opas. Siinä sanottiin: Yksikään todistajan lausuma ei ole totta.
Kun Intiassa pitkään asunut amerikkalaisen tehtaan johtaja luovutti tehtävänsä seuraajalleen, hän antoi yhden ohjeen: Mistä tietää, että intialainen valehtelee? Siitä, että hän puhuu.
Olen joutunut perehtymään asiaan eri kulttuureissa, ehkä eniten Persiassa Turkissa tutkintonsa suorittaneen tri Tafazolin ja Saksassa ja Englannissa lakimiestutkinnon suorittaneen tri Mobasserin opastuksella. Päädyin eri tulokseen kuin edellä mainitut.
Esimerkiksi hindulaisten ja islamin kulttuureissa totuuskäsite on toinen kuin meillä. Puheen tarkoitus on vaikuttaa. Jos A on varastanut auton ja todistaja haluaa B:n kärsivän, hän kertoo B:n sen varastaneen. Tuo kertomus on totta, koska se voi saada aikaan halutun lopputuloksen. Jos on klaaniyhteisö, todistajan on kerrottava, mitä klaanin päällikkö sanoo. Se on totta.
G.H. von Wright havainnollisti Bertrand Russelin totuutta koskevia tutkimuksia näin: Väittää, että seitsemän on pariton luku, on oikein. Väittää, että kahdeksan on pariton luku, on väärin. Mutta väittää, että Napoleon on pariton, on mieletöntä. Kullakin käsitteellä on mielekkyysalueensa.
Kun edellä mainittu todistaja kertoi, anastiko auton A vai B, vaikuttaakseen tuomioon, se seikka, kuka sen varasti, ei kuulu hänen totuuskäsitteensä alaan. Kysymys ei ole hänen kulttuurissaan mielekäs.
Intian presidentti ei valehdellut sanoessaan, että Amritsarissa surmattiin 1 000, kun siellä surmattiin 400.
Esimerkiksi hindulaisten ja islamin kulttuureissa totuuskäsite on toinen kuin meillä.
