Monia asioita olen aloittanut uudelleen nyt siitä, mihin jäin loppuvuodesta 1967. Velttoiltuani oikeustieteellisessä tiedekunnassa parisen vuotta jouduin keskeyttämään hyvin alkaneet vieraitten kielten, maalaustaiteen, kirjallisuuden ja kaiken muun paitsi lainopin opiskelut. Niin hyvältä ammatilta kuin haastemiehenkin työ opintojen ohella tuntui, niin ei se ramppaaminen pitkin laitakaupunkia pitkän päälle miellyttänyt – jos olisinkin saanut vain Eirassa ovikelloja soitella, mutta kun ei. Viimeinen pisara oli opintokirjan esittäminen isälleni hänen asianajotoimistossaan, voi myrsky ja mylväys!
Ei sitten muu auttanut kuin ottaa itseä niskasta kiinni ja aloittaa kurinalainen opiskelu. Tunti tehokasta keskittymistä lukuihin (ilman kahvi- tai tupakkataukoa), rasti millimetripaperiin, kuuntelua saman verran, ympyrä millimetripaperiin. Kaksi ja puoli vuotta näin ja tutkielma päälle, ja se homma oli hoidettu. Tuota pari metriä pitkää millimetripaperinauhaa olen esitellyt eri tilaisuuksissa liiankin kanssa, myös vetäessäni käytännön kurssia tiedekunnassa joskus 1970-luvun loppupuolella.
Opiskelun paras puoli oli se, että lukunopeuteni kaunokirjallisuuden suhteen oli valmistuttuani valtava. Ei tarvinnut juuttua pilkkuihin ja kaikenlaisiin lillukanvarsiin teksteissä, ja mikä tärkeintä: ei tarvinnut opetella ulkoa. Joten ahmin kirjaston hyllyt metri metriltä ja mieluisimmat kirjat ostin omaksi kirja-antikvaareista ja jatkoin vielä kieliopintoja.
Turha kieliä on opiskella sanakirja kädessä ja kielioppi vierellä. Ei muuta kuin vieraskielinen sanomalehti käteen. Säännöllisesti. Alkaen sarjakuvien puhekuplista ja kuvanalusteksteistä, sitten pikkuhiljaa muuta, tutuista aiheista lähtien. Se on aivan sama tunne kun joskus koulupoikana alkoi lukea päivälehtiä: sarjakuvat, kuvanalustekstit, pikku-uutiset, yleisönosaston kirjoitukset, ja sitä tietä ulkomaan uutisiin, päivän politiikkaan ja talousuutisiin. Oi sitä oivaltamisen iloa! Saman saatoin kokea vanhemmmiten.
Nyt, työelämän jäätyä olen jatkanut opiskelua tuolta uurastajan linjalta. Joka aamu, aina lähes tunnin ajan, olen lukenut vieraskielistä lehteä. Sanakirjaa en ole käyttänyt aikoihin. Pitäisi vaihtaa lehteä, mutta aamujakeluun ei ole saatavissa Komsomolskajaa sen enempää kuin muutakaan molskajaa ja kirjaimistoltaan outoja aakkosia. Se olisi kuitenkin keino saada ajatukset pois työasioista, jotka yhä edelleen kummittelevat jopa unissanikin.
Mikä helkkari minä olen enää sitäkään miettimään, minne joutuvat kaikki ne tavarat, jengiliivejä myöten, jotka poliisi rikostutkinnan yhteydessä on takavarikoinut (viimeksi lehdestä luin tullin takavarikoimien tavaroitten kokoelmasta, mutta poliisilta ei vastaavanlaista juttua ole tullut). Jossakin täytyy olla konttikaupalla tavaraa. Alussa mainitsemiltani haastemiespäiviltäkin on jäänyt mieleen kirjoituspöytäni suurimman laatikon sisältö: jos jonkinmerkkistä pistoolia takavarikkomerkinnöin. Ja muuanna aamuna pohdin poliisikoirien nimiä, olisiko Pluto sopiva?
Tuskin. Kiinniotettava kuolisi nauruun ja koiran ohjaaja istuisi syytettynä taposta ellei peräti murhasta, ja huippuasianajaja X pauhaisi!
Jukka Varviala
jukka.varviala@pp.inet.fi
