Hallinnan käsite on tuttu juristeille; välitön, tosiasiallinen ja ulkopuolisen havaittavissa oleva valta kohteeseen. Hallinta ilmenee nauttimisena, käyttämisenä, hoitamisena ja säilyttämisenä, mutta myös puolustamisena. Suomen ovat omistaneet menneet ja tulevat sukupolvet, mutta aikalaisina meidän on hoidettava maata huolellisen perheenisän tavoin. Kun ETA-sopimuksen mukaisesti poistimme (1993) ulkomaalaisomistusta koskevat rajoitukset, odotimme uusinvestointien aikaa. Toisin kävi; investoinnit kohdistuivatkin jo olemassa olevaan varallisuuteen. Niin yksityinen kuin julkinenkin varallisuus on virrannut ulkomaalaisomistusten käsiin. Joukossa on realivarallisuutta, mutta myös tuloatuottavia oikeuksia, jopa monopoleja, kuten YLE:n valtakunnallinen ohjelmansiirtoverkko. Pelätä sopii, milloin sama kohtalo odottaa valtakunnan voimansiirtoverkkoa. Yksityisellä puolella ulkomaalaisomistukseen ovat siirtyneet keskeiset teollisuusalat kuparista metsäteollisuuteen. Stora Enson yhdeksänjäsenisessä hallituksessa istuu neljä ruotsalaista, yksi amerikkalainen, yksi ranskalainen ja kolme suomalaista jäsentä. Ulkomaalaiset ovat luonnollisesti lojaaleja omalle kotimaalleen. Tällaisessa konstruktiossa ei Suomen kansallinen etu paljoa paina. Taloudellisesta noususta huolimatta merkantilismi on edelleen voimissaan – mikä hyödyttää meitä, on poissa naapurilta. Ulkomaalaisomistus koskee myös tuotteiden valmistusoikeuksia. Ostajille on osattu tarjota tuotteita, jotka ovat lähellä suomalaisten sydämiä. Tähän joukkoon ovat kuuluneet muiden muassa Finlandia Vodka, Tolu, Mäntysuopa ja Turun sinappi. Tuotteita, jotka tuskin ovat olleet sijoituksina kovinkaan merkkitäviä, mutta joiden herättämät reaktiot suomalaisten itsetunnossa ovat olleet etukäteen tiedossa. Kun äskeiseen lisätään suomalaisyritysten Soneran, Nordean ja Stora Enson ohjautuminen ruotsalaisiin käsiin, herää kiusallinen kysymys; onko kaikki sattumaa, vai elääkö meillä toive Suomen liukumisesta entisen emämaansa syliin? 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa heräsi isovenäläisissä halu pohtia Suomen oikeudellista asemaa Venäjän yhteydessä. Elettiin Mechelinin, Ordinin, Danielson-Kalmarin ja Yrjö-Koskisen aikaa. Kiistakirjoitukset levisivät myös mannermaalle. Otettiin kantaa puolesta ja vastaan aina bulevardilehdistöä myöten: “Mitä merkitsee oikeastaan suomalainen kansallisuus? Suomen ovat aina omistaneet naapurit, ja niin kuin sillä ei ole milloinkaan ollut valtiollista olemusta, niin on isänmaallinen innostus tälle maalle ollut kuollut kirjain; vastarinnatta se antaa valloittaa itsensä, eikä se tule tekemään mitään saadakseen itsenäisyyden, jota se ei tavoittelekaan ja josta se ei edes tiedä, miten sitä käytetään.” – Itsenäisyytemme tähänastisia vaiheita ajatellen ja unohtamatta tässä yhteydessä 1800-luvun voimakasta kansallishengen aikaa, ovat sanat rienaavia, mutta pannen merkille kansakuntamme viimeaikaisia vaiheita, käsitys ei tunnu kovinkaan kaukaa haetulta. Suomalaisten itsetuntoa ovat koetelleet myös omat, sisäpoliittiset tapahtumat. Yleishallintoa hoitavia läänejä on lakkautettu. Rinnalle ovat tulleet maakunnat, joiden johdossa on heimopäällikkö-nimikettä muistuttava maakuntajohtaja ja maakuntahallitus. Keskusvirastoja on liikelaitostettu tai yhtiöitetty antaen niille vierasperäisiä nimiä, kuten viimeksi tielaitoksen Destia. Kun tähän vielä lisätään alueellistaminen ja ulkoistaminen, olemme osanneet varsin hyvin sotkea johdonmukaisen julkisen hallintomme. Jos musikaalisin keinoin yrittäisi kuvailla syntynyttä olotilaa, lopputulos olisi varsin riitasoituinen. Aikanaan oli erään puolueen iskusanoina: Valtasuhteet katkaiskaa! Kaikki valta neuvostoille. Tässä on joko tietoisesti tai ajattelemattomuutta onnistuttu. Aikaisemmin julkiselle vallalle kuuluneita tehtäviä hoidetaan lukuisissa yhteisöissä niissä toimivien, riippumattomien hallitusten voimin. Hallintojuristilla tuskin olisi mitään sitä vastaan, että palattaisiin aikaan, jolloin valtakunnan päämies asetuksella määräsi valtion virastojen ja laitosten järjestysmuodosta ja toiminnasta. Uusi “asento” otettiin tuolloin välittömästikin kautta linjan, jos tilanne sitä vaati. Olihan tasavallan presidentti tuohon aikaan niin siviili-, sotilas- kuin kirkkohallinnonkin korkein käskynhaltija ja Suomen suhteista ulkovaltoihin yksinomaisesti määräävä viranomainen. Osaako Suomi hallita itseään? Varatuomari Hans Molander, 75
