1970-luvulla käsiteltiin asumuseroasiaa Helsingin raastuvanoikeudessa. Jutun olennaisin osa ilmeni aikanaan pöytäkirjasta eli “kun juttu huudettiin, ovi aukeni ja sisälle astui asiamies Varviala”. Virke oli muotoiltu varmaan Eric Gaddin oppikirjan Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat mukaan.
Raastuvan käytävällä oli ovi, jossa oli lappu: “Tästä ovesta ei saa kulkea” ja järjestyksestä vastaava konstaapeli Honkasalo ihmetteli, miksi siihen on sitten ovi laitettu. Itselleni tärkein ovi oli vuodesta 1993 Pasilan toimistoni ovi. Oma ovi ja vieläpä katutasossa. Kun sitten kesäkuumalla pidin ovea apposen auki, niin polkupyörävaras ajeli suoraan sisälle pyytäen saada säilyttää käräjäreissunsa ajan pyörää toimistossani, kun ulkona on niin paljon varkaita. Käskin häntä viemään fillarin huitsin Nevadaan.
Vuokranantajani laitatti toimistoni teräskehikkoiseen lasioveen kalterit. Kai siksi, että asiakkaani tuntisivat olonsa kotoisaksi. Sihteerini otti minusta tonttulakki päässäni kuvan oven luona joulukortteja varten. Aamulla peilin kautta saatoin nähdä, kuinka koululaiset rimputtivat ovikelloa ohikulkiessaan, ja autohallilta oikeustalolle menevät kollegat tekivät samoin. Kaiken kaikkiaan hauskaa väkeä.
Välikössä oli lastulevykaappi arkistoa varten, ja sen olin koonnut rakuunaveljeni, Antti-asianajajan kanssa. Kun kaksi hevosmiestä urakoi, niin kaappi oli kallellaan ja könöllään ja haki sitten paikkaansa kuin Kalle Päätalon lapsuudenkodin leivinuuni Taivalkosken kunnan Pääjärven kylän Kallioniemessä. Mutta se ei haitannut, kun sanelin kukkatuolissani kirjelmää. Lukeakseni sen oikeudessa, vaikka sitä ei saanut jättää. Oli voimassa kirjelmäkielto tässä suullisessa prosessissa. Visertelin, että päämieheni myöntää syyllistyneensä ajo-oikeudetta ajoon 32 kertaa vuoden aikana, mutta on muistettava, että hän on aina pysynyt kaidalla tiellä. Kaikki sumuun häipyy, maa ja taivaskin.
