|
Paavo Nikula: YLEINEN ÄÄNIOIKEUS 100 VUOTTA
Miehinen komitea Venäjän keisarin manifesti pantiin vauhdilla toimeen. Vaikka ”bobrikovilainen” senaatti pyysi eroa jo suurlakon aikana, se asetti 10.11.1905 vielä komitean laatimaan ehdotusta uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi. Komitean jäsenten enemmistön muodostivat perustuslailliset ja työväestö, siis eroavan senaatin poliittiset vastustajat. Tämä ei kuitenkaan riittänyt oppositiossa valtaantuloaan odottaville perustuslaillisille, vaan he pidättäytyivät komitean työstä. Uusi senaatti nimitettiin 1.12.1905 Leo Mechelinin johdolla ja se puolestaan asetti ensi töikseen eduskunnan uudistuskomitean, joka koostui pääosin samoista henkilöistä ja siten kokonaan samoista poliittisista ryhmistä kuin edellinenkin komitea. Komitean puheenjohtaja oli professori Robert Hermanson ja jäseninä maamme poliittisessa elämässä myöhemmin eri tavoin vaikuttaneita henkilöitä, kuten Santeri Alkio, E. N. Setälä, P. E. Svinhufvud, J. R. Danielson (sittemmin Danielson-Kalmari), J. K. Paasikivi, Yrjö Sirola ja Edvard Valpas. Komiteassa ei ollut yhtään naisjäsentä (tiettävästi Mechelinin tytär Cely kyllä yritti taivuttaa isäänsä hyväksymään mukaan naisiakin), mikä ei kuitenkaan tuolloin näyttänyt herättäneen keskustelua. Sen sijaan vanhasuomalaiset olivat tyytymättömiä siihen, ettei jäsenissä ollut yhtään papiston edustajaa. Pappissäätyä edustavat jäsenet olivat kaikki yliopistomiehiä. Pappeja haluttiin mukaan, koska juuri papisto oli velvollinen valvomaan, miten uudet valtiopäiväjärjestyksen säännökset vaikuttavat kirkon asemaan. Aatelismiehiä oli vain yksi, P. E. Svinhufvud. Työväestön puolella taas, huolimatta siitä, että komitean kaksi jäsentä oli tunnettuja työväenliikkeen miehiä, epäiltiin herrojen estävän yksikamarisen eduskunnan luomisen. Sosialidemokraattinen puolue oli tehnyt päätöksen olla osallistumatta säätyvaltiopäivävaaleihin, mutta päätös ei ollut yksimielinen. Porvarissäätyyn olikin valittu aiemmin kolme työväen edustajaa. Säädöstekstit laati asiantuntijaksi kutsuttu entinen senaattori Julian Serlachius. Ruotsinkieliset perustelut laati komitean jäsen, pankinjohtaja E.Schybergson ja suomenkieliset tekstit kielimies E. N. Setälä ja juristi J. K. Paasikivi. Naisten äänioikeus: puolesta ja vastaan Komitea oli jo työnsä alkuvaiheessa päättänyt, että naisille tulee äänioikeus. Vain puheenjohtaja Hermanson oli vastaan. Hän uskoi muun muassa, että naisten osanotto valtiolliseen elämään tuottaisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, koska he tunneihmisinä saattaisivat taipua liian jyrkkiin kannanottoihin. Edvard Valppaan mukaan naisten äänioikeus olisi luonnollista, koska naisilla oli meillä itsenäisempi asema kuin monessa muussa maassa. Toisaalta yhteiskunnassamme naiset kärsivät paljon suurempaa kurjuutta kuin miehet, joten naisille oli myönnettävä oikeus itse puhua asiansa puolesta. Danielson oli epäröivämpi vaalikelpoisuuden suhteen ja arveli sen aiheuttavan vastustusta Venäjällä. Siellä katseltaisiin eduskuntaa, jossa istuu naisia ”punaistakin punaisempana”. Svinhufvud puolestaan oli sitä mieltä, että kun naisille oli myönnetty äänioikeus, vaalikelpoisuuskin oli ilman muuta myönnettävä. Svinhufvud perusteli myöhemmin laajaa äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta vuonna 1909 teoksessa ”Oma Maa” tavalla, joka osoitti, että ensi sijassa oli kyse kansakunnan yhdistämisestä ulkonaisia vaaroja vastaan, ei pelkästään sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Vasta tämän jälkeen Svinhufvud nosti esille tasa-arvonäkökohdat: ”Kun naispuolinen nuoriso yleensä sai saman kasvatuksen kuin miespuolinen sekä naiset laajoissa piireissä omistivat samanlaiset tiedot käytännöllisissä toimissa kuin miehet, ulotettiin äänioikeus myös naisiin, niin naimattomiin kuin naituihinkin”. Svinhufvudin kolmas perustelu oli jo isällisen holhoava: ”Sen ohessa katsottiin naisten osanoton vaaleihin ja eduskuntatyöhön voivan olla erittäin tärkeän, raittiutta, siveellisyyttä ja kasvatusta y.m.s. koskevissa kysymyksissä”. Yleinen äänioikeus käytännössä Vuonna 1907 maailman demokraattisin parlamentti valitsi kuitenkin puhemiehikseen kolme aatelissäätyyn kuuluvaa miestä. Kansa ei heidän edessään konstaillut, vaan asianomaiset saivat nimensä tai luonteensa mukaiset lempinimet. Puhemies Svinhufvud oli tietysti Sikapää. Äksynä tunnettu varapuhemies E. G. Palmen oli Äkäpää ja varapuhemies af Ursinin professorimainen olemus tuotti hänelle lempinimen Sekapää. Ensimmäisissä vaaleissa 1907 valituksi tuli 19 naista. Naiskansanedustajien osuus pysyi 20:n molemmin puolin lähes puoli vuosisataa. Vuoden 1954 vaaleissa nais-edustajien lukumäärä ensi kerran nousi uudelle kymmenluvulle, tasan kolmeenkymmeneen. Tämän jälkeenkin lukumäärä putosi pariin otteeseen alle kolmenkymmenen, mutta 1960-luvun puolivälistä alkoi tuntuva nousu. Vuoden 1966 vaaleissa valittiin 33 naista eduskuntaan, neljä vuotta myöhemmin naiskansanedustajien lukumäärä nousi kymmenellä 43:een ja 50:n raja ylitettiin vuonna 1979. Heti seuraavissa vuoden 1983 vaaleissa noustiin edelleen yli 60:n ja siitä lähtien naiskansanedustajien lukumäärä on ollut lähellä 40 % eduskunnan jäsenistä. Itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeninä ennen sotia naiskansanedustajilla oli hyvin käytännönläheisiä ammattinimikkeitä, kuten konttoristi, kutojatar ja kätilö. Akateemiset tittelit alkoivat näkyä 1930-luvulta alkaen, mutta varsin harvakseltaan. Vasta 1970-luvulla oppiarvoja alkoi olla enemmän. Vuodelta 1981 voidaan jo laskea seitsemän juristia ja peräti runsas tusina maistereita, minkä lisäksi mukana oli kaupallisia ja lääketieteellisiä tutkintoja. Edelleenkin oli myös puhtaita työläisammatteja, kuten elintarviketyöläinen, samoin kuin perinteisiä naisammatteja, ylihoitaja ja kustannusvirkailija. Eduskuntatyön alkuaikoina naisten ammattinimikkeissä näkyi myös säädynmukaisia ilmaisuja, kuten postiljoonin vaimo ja kirjaltajan leski. Myös puoluetyön tai muun yhteiskunnallisen toiminnan mukaisia ammattinimikkeitä löytyi, kuten työläisnaisliiton sihteeri, toimitsija ja opintosihteeri. Naispoliitikkojen uran pituudesta ja sen saamasta arvostuksesta kertovat esimerkiksi Mandi Hannulan ammattinimikkeen kansakoulunopettajatar muuttuminen kunnallisneuvokseksi ja Miina Sillanpään tarkastajan tittelin vaihtuminen talousneuvokseksi. Suomalaisen vaalijärjestelmän erityispiirteitä Suomalaisella vaalijärjestelmällä on tietyt erityispiirteet, joilla on tuntuva merkitys eduskunnan kokoonpanoon ja kansanedustajien asemaan. Vaalipiirit ovat isot, ja suhteellisen ääntenlaskutavan johdosta niistä valitaan useita ehdokkaita, mikä merkitsee, että suurimmista vaalipiireistä päästään läpi verrattain pienellä äänimäärällä. Tällä taas on välitön yhteys siihen, että meillä on paljon eduskuntapuolueita. Listavaalien puuttuminen merkitsee, että jokainen ehdokas joutuu käymään oman kampanjansa ja kilpailemaan äänistä – rehellisesti sanoen myös omiaan ja varsinkin omaa sukupuoltaan olevia puoluetovereitaan vastaan. Tämä merkitsee toisaalta, että valituksi tultuaan suomalainen kansanedustaja on useimpia eurooppalaisia kollegojaan riippumattomampi puoluejohdosta ja hallituksesta. Pääministerille on siirtynyt tasavallan presidentillä aiemmin ollut eduskunnan vahva kurinpitokeino, hajottamisuhan käyttäminen. Vaalijärjestelmämme antaa eduskuntatyölle kuitenkin aivan oman luonteensa ja tilaisuuden erilaisiin yllätyksiin. Siinä on toisaalta avain yhteistyöhön, jossa määräävänä eivät ole puoluerajat, vaan edustajien omat elämänkokemukset ja tavoitteet. Käytännön kokemuksia on erityisesti naiskansanedustajien yhteistoiminnasta useissa tasa-arvoa lisäävissä ja ihmisoikeuksia konkreettisesti toteuttavissa hankkeissa.
|
