Keväällä kävi niin, että rikosasianajaja Väinö A:n puoleen kääntyi hänen naapurinsa Sohvi L, sillä Sohvin mies Kusti L oli kuollut 88 vuoden ikäisenä. Pitäisi perunkirjoitus toimittaa. Väinö A lupasi hoitaa asian, ja Sohvi L kysyi, voisiko toiseksi uskotuksi tulla talonmies Jansson ”kossupalkalla”. Onhan Jansson ollut Sohville ja Kustille vuosien ajan apuna arjen askareissa ja monitaitoisena käsikassarana. Sopihan se Väinölle, eipähän tarvitse palkkiota jakaa kossupullon hintaa enemmälti. Ja tokihan Väinökin Janssonin tunsi, kotitalonsa talonmiehen. Kelpo mies!
Sohvilla ja Kustilla ei ollut rintaperillisiä, joten paikalla ei ollut muita oikeudenomistajia kuin Sohvi. Toissijaisia perillisiäkään ei ollut kuin yksi, Kustin vanhuudenhöperö veli. Veljen edunvalvojalle, julkiselle oikeusavustaja Z:lle, oli ilmoitettu asiasta. Mutta Z tiesi ja tunsi Väinö A:n ja luotti, että kaikki menee lain kirjaimen mukaan ilman enempiä osallistumisiaan.
Väinö A viihtyi nykyään hyvin tällaisissa ”ihmisten asioissa”. Hänen mieltään oli alkanut painaa rikosasioitten hoidossa riittämättömyyden ja leipääntymisen tunto ja se, että hän ei jaksanut paneutua toimistossa saati vankiloissa enää neuvotteluihin. Tuskin rikosasiakas oli päivää sanonut, kun Väinö A jo nousi tuoliltaan ja sanoi näkemiin. Vankilaneuvotteluihinkin hän meni vasta varttituntia ennen vierailuajan päättymistä ja pahoitteli, että ”voi voi, kun vartijat ovat ilkeitä ja lopettavat neuvottelun kesken”.
Tuo sanapari ”ihmisten asiat” loukkasi kyllä ammattiinsa syvästi kiintynyttä Väinö A:ta, mutta hänelle oli kerrottu sitä käytetyn kauan, kauan sitten, kun eräs jo manan majoille mennyt työtoveri oli kesken rikosoikeudenkäynnin pyytänyt saada luvan poistua ”kun pitäisi hoitaa ihmistenkin asioita”. Lieventävänä seikkana oli todettu, että kysymyksessä oli iljettävä rikosasia. Olipa tämä nyt sitten yksi sadoista käräjälegendoista tai ei, niin lähdepäs nyt kesken pois istunnosta. Muuta veruketta et kyllä hevin keksi kuin mahdollisen kuolemasi! Jos et kuole, niin saat varmasti varoituksen Asianajajaliitosta. Eli parempi kuolla.
Vaikka Väinö A oli hoitanut vuosikymmeniä kaikenlaisia toimeksiantoja, niin näkyvin osa niistä oli kuitenkin se, mitä hän teki tuomioistuimissa, oikeudenkäynneissä. Ja niistä näkyivät päällimmäisenä rikosasiat ja niistäkin ne asiat, joissa hän oli syytetyn puolustajana. Tuomarit, syyttäjät, haastemiehet, käräjäsihteerit, koko konkkaronkka siivoojia ja vahtimestareita myöten pitivät häntä rikosasianajajana. Vaan ei siinä mitään, ylpeydellä Väinö A itsekin tuota ammattinimikettä käytti.
Yhä enemmän Väinö A ikääntyessään koki nyt omakseen tällaiset pesänselvitykset. Ne eivät olleet hänelle ”päivää ja näkemiin -tilaisuuksia”, vaan useamman tunnin vierailuja siistiin kotiin, missä leski oli nähnyt vaivaa kahvipöydän kattaukseen pitsiliinoineen, kermakkoineen ja sokerikkoineen ja vieläpä myssyn alla olevine kahvipannuineen. Vanhan kansan ihmiset arvostivat näitä tilaisuuksia toiseksi eniten kirkollisten tilaisuuksien kuten häitten, ristiäisten ja hautajaisten jälkeen. Nämä ihmiset osasivat luonnostaan sen, mitä sovittelukursseilla päntätään asianajajien päähän eli että ympäristö on järjestettävä sovintoa edesauttavaksi, kukkia pöydälle ja sellaista.
Omaisuuden luettelointi alkoi nyt lesken ja vainajan viimeisessä yhteisessä kodissa. Asunto-osakkeet, kesämökki ja pankkitalletukset ja joitakin pörssiosakkeita. Varsin tavanomainen omaisuusmassa. Ei siinä ongelmia. Nämä luetteloitiin ja arvioitiin. Todettiin, että koti-irtaimisto on tavanomainen ja alittaa arvoltaan verotettavan alarajan.
– No niin, sanoi Väinö A., – Velat ja poistot, hautauskulut ja uskottujen miesten palkkio, pistetään palkkioksi 50 euroa, jotakin nyt on oltava, minulle riittää tuo 50 euroa. Käykö näin, Jansson?
– Käyhän se, hyvin käy, mutta tuota, asia ei tietysti minulle kuulu, vastasi Jansson, – Mutta Kyösti-vainaa se usein esitteli minulle muuatta matkalaukkua, pitäisikö sen sisältö luetteloida?
– Asia ei tietysti minulle kuulu, kyllä se kuuluu, hihitteli Sohvi, – tuo Jansson se on sellainen Pätkä. Pyykkikapsäkiksi sitä laukkua kutsutaan, se oli Kyöstin kodinturvalaukku, tuolla komerossa.
– Ei siinä mitään, laukku tänne, sanoi Väinö.
Jansson toi keittiöön ison, pahvisen matkalaukun ja avasi sen kertoen, että tässä on koko asearsenaali, näitä yhdessä Kyösti-vainaan kanssa räpläiltiin, sotamuistoja talvi- ja jatkosodasta. Kyöstillä oli jokaiseen aseeseen liittynyt jokin kertomisen arvoinen muisto.
Väinö A tarkasteli Janssonin keittiön pöydälle nostelemia kapineita. Suomi-konepistooli, Ukko-Mauser-pistooli, Parabellumkin, venäläinen kiväärinpistin mallia ”rotanhäntä”, kolme munakäsikranaattia, teräväkärkinen kenttälapio ja patruunoita rasiakaupalla. Väinö päätteli, että nytpä asia mutkistuu, tähän soppaan pistävät vielä poliisiviranomaiset ja ties ketkä lusikkansa. Lisäksi oli laukussa muutakin ihmeellistä välineistöä, kodinturvavarastoa kaiketi.
– Piti siellä laukussa muuten olla minunkin sotamuistoni, sanoi Sohvi.
– Olin talvisodan alussa Vuoksenniskan sotasairaalassa apuhoitajana. Kyösti oli jossakin Syskyjärven tai Lemetin tienoilla Laatokan pohjoispuolella. Siihen pellolle lähelle sairaalaa teki pakkolaskun punalentäjä koneellaan, mutta pelkäsi kai, että ”tsuhnat” kiduttavat ja ampui itsensä, nuori, komea lentäjä, ja kävimme siinä katselemassa. Muuan sotamies leikkasi minulle alumiinirunkoisen koneen kyljestä punatähden muistoksi, mutta jäikö se tähti sitten sairaalan vaatekomeroon, niin taisi käydä.
Mutta asianajaja Väinö A ei olisi ollut rikosasianajaja, jollei hän olisi asiakkailtaan jotakin oppinut. Riittävän monessa kuulustelussa ja jutussa hän oli ollut mukana, kun pankkivirkailija tai kaupan kassa oli ”varmuudella” todennut, että ryöstäjällä oli ollut konepistoooli tai muu kamala pyssy tai teräase. Ase oli jäänyt sitten kateisiin, mutta tekijä oli saatu kiinni. Ja epäilty nyt kuulustelussa selvitti, että ”ehei, ei se mikään konepistooli ollut, se oli polkupyörän pumppu ja siinä oli säilyketölkki kiinnitettynä eli se oli sellainen mukaelma, ai, että pistooli, Mauser, Parabellum, heh, heh, vesipistooli ja se toinen oli sellainen nallipyssy”. Kuulusteluissa kaikki kateisiin jääneet tekovälineet saivat varsin viattoman muodon.
Niinpä Väinö A tutki laukun sisältöä ammattitaitonsa, kokemuksensa ja parhaan ymmärryksensä mukaan: konepistoolihan on pyörän pumppu, pistoolit vesipistooli ja nallipyssy, pistin ratsupiiska ja patruunat kuulalaakereita, käsikranaatit suklaamunia ja varsikäsikranaatti perunanuija, teroitettu kenttälapio lasten lumilapio ja halkojen halkaisukirves retkikirves, ja kas, katkaistu haulikkokin oli tussari jostakin joulunäytelmästä ja raskaat, raudoitetut saappaat olivat Reino-tossut!
Koko rojuläjän Väinö kuittasi ”arvottomaksi sekalaiseksi irtaimeksi”, joka pakattiin takaisin laukkuun. Jospa Jansson kävisi sopivana päivänä viemässä laukun poliisiasemalle noin vain löytötavarana.
– Kyllä tuomari on viisas mies eikä tämä meidän Pätkäkään, jolle asia kylläkin kuuluu, hi, hi, hullumpi ole, viserteli Sohvi iloisesti, – Eli jospa saan saan pyytää kahville!
– Kahville, juu, saanen tarjota tästä Sohvin antamasta kossupullosta kupilliset? kysyi Jansson.
– Mikä ettei, ainakin minun puolestani käy, vastasi Väinö A.
Aurinko teki laskuaan. Ikkunasta avautui näkymä yli Kaupunginteatterin, Töölönlahden ja Finlandiatalon. Talonmies Jansson katsoi ratapihalla liikkuvia junia ja kertoi omia sotamuistojaan, kuinka hän pahvilappu kaulassa roikkuen istui junassa Lahden asemalla lähdössä sotalapseksi Ruotsiin.
Pakaraharjun Toivo
