Kuinka monella meistä olisi varaa heittää ”turhuuteen” vaikkapa 500 euroa päivässä aina silloin tällöin? Pahimmillaan tällaisia summia syöttävät pelihimon ”riivaamat” yhdellä käyntikerralla kolikoilla toimiviin rahapeleihin tutun ruokakaupan aulassa.
Tästä ”turhuudesta” voi tietenkin olla monta mieltä. Hyvään tarkoitukseenhan rahat menevät. Täysi-ikäiset saavat tehdä rahoillaan, mitä haluavat. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Joillekin näiden kolikkopelien pelaamisesta on tullut hallitsematon ongelma: yhden ainoan kolikon laittaminen automaattiin käynnistää pelaamisputken, kun mahdollinen voitto halutaan moninkertaistaa tai korvata tappio vielä uudella yrityksellä. Tilanne on samantyyppinen kuin alkoholistilla. Pitkäkin ”vapaakausi” saattaa päättyä yhdessä hetkessä, kun kuvittelee jo hallitsevansa houkutukset.
Joidenkin arvioiden mukaan Suomessa on noin 130 000 henkilöä, joille aiheutuu todellista haittaa tästä pelaamisesta, ja varsinainen peliongelma on noin kahdella prosentilla aikuisista. Monilla heistä on merkittävät, jopa kymmenientuhansien eurojen pelaamisesta aiheutuneet velat, tai sitten omat säästöt ja saadut perinnöt on tuhlattu.
Pelaaminen on lisääntynyt merkittävästi kymmenessä vuodessa. Koko ajan tulee uusia mahdollisuuksia pelaamiseen. Juuri missään ruokakaupassakaan ei voi asioida näihin rahapeleihin törmäämättä. Laitteiden määrä koko Suomessa on muutamia kymmeniä tuhansia, ja se kasvaa koko ajan. Tässä mielessä ongelmapelaajien tilanteeseen ei näy helpotusta. Tilannetta ei paranna myöskään se tieto, että monin paikoin rahapelien pelaaminen onnistuu nykyään myös erilaisilla maksukorteilla.
Pelihimo rahallisine menetyksineen on usein niin häpeälliseksi koettu asia, että siitä ei haluta puhua edes kavereille, ennen kuin on pakko. Kun jollakin tekosyyllä vipattuja rahoja pitäisi maksaa takaisin eikä niitä ole, on totuuden aika. Pelaaminen ei ole myöskään kovin sosiaalinen tapahtuma. Monille se on vain tapa viettää aikaa. Kun rahaongelmat alkavat, vähenevät samalla mahdollisuudet harrastaa jotakin muuta ja halu olla ihmisten kanssa tekemisissä. Monet peliongelmaiset ovatkin yksinasuvia ja omaavat matalahkon tulotason. Itse olen seurannut huolestuneena oman lähikauppani pelikoneiden ääressä viihtyviä pojankloppeja. Monet heistä ovat alle 15-vuotiaita eli iän puolesta heillä ei ole oikeutta pelata. Nuorimpia olen joskus hätistellyt muihin harrastuksiin, kun henkilökunta ei ole ehtinyt puuttua tilanteisiin. Jos pelaamisen aloittaa jo kovin nuorena, on tulevaisuuden näkymä tässä mielessä melko heikko. Tämän vuoksi kaavailut alaikärajan korottamisesta ovat ihan paikallaan.
