Lakikielen kehittämisessä on ollut erilaisia vaiheita. Samaten on keskustelua hyvän lain ominaispiirteistä käyty pitkään. Matti Norrikin pohdiskeli hiljan tämän lehden kolumnissaan, millainen hyvä laki on.
– Koskahan meilläkin ymmärretään hyvän lain tunnusmerkit: että se on peritty, vanha, pienin askelin kehittyvä ja siksi hyvä ja oikea. Laki on yhteisöllinen tuote, johon tulee koota sukupolvien aikana karttunut viisaus, Norri naulasi teeseinään.
Ongelmat aluksi suomennosongelmia
Vuosisatoja lakikielen haasteet ilmenivät oikeastaan käännösviestinnällisinä kysymyksinä, kun Tukholman ja Pietarin vallanpitäjät pitivät viime kädessä huolen lakien sisällöstä. Lakeja alettiin suomentaa jo 1500-luvulla. Yhtenä merkittävänä käännöstyönä mainitaan muun muassa vuoden 1734 Sweriges Rikes Lagin vuonna 1759 valmistunut suomennos: Ruotzin Waldacunnan Laki. Elias Lönnrotkin oli merkittävä lainsuomentaja: hänen kynästään ovat 1800-luvun puolivälistä peräisin kauppa- ja maakaaren käännökset.
Kansalaisille tärkeät asiakirjat, kuten testamentit, kauppakirjat ja perunkirjat, haluttiin jo 1800-luvun alkupuoliskolla saattaa suomeksi, jotta kansa niitä ymmärtäisi. Ei siis ihme, että Suomessakin ilmestyi jo 1847 lainopilinen hakuteos Asian-ajaja eli Lain-opillinen Käsi-kirja Suomen kansalle. Sen oli ruotsista suomentanut Pietari Hannikainen, maanmittari ja lehdenjulkaisija.
Lakikielen tulee olla verrattain köyhää
Vuosi 1917 on tärkeä rajapyykki myös lakien säätämiselle ja lakikielen kehittämiselle. Kun maamme itsenäistyi, saatettiin ryhtyä toden teolla kiinnittämään huomiota siihen, miten hyvä laki tulee kirjoittaa.
– Kansamme on kuin nuorukainen, joka on vapautunut ankarasta isänvallasta ja nyt, voimaa ja toimihalua uhkuvana, luulee voivansa ilman muuta toteuttaa nuoruudenhaaveensa ja niiden mukaan järjestää olonsa ja elämänsä, Frans Oskar Lilius maalaili Valvoja-lehdessä vuonna 1922.
Liliuksella (1871–1928) oli selvä näkemys siitä, millaista on hyvä lakiteksti.
– Lain kielen tulee olla selvää, lyhyttä ja täsmällistä, Lilius tykitti. Siis ei esimerkiksi pötkälevirkkeitä, näyttää hän ajatelleen. Myös hän tähdentää, että lakikielen tulee olla kansanomaista mutta ei silti triviaalista eikä jokapäiväistä. Lakikielen tulee Liliuksesta olla kansankielen erottamaton osa, vaikka siinä tuleekin olla juhlavampaa ja käsitteellisempää sävyä.
Artikkelin ilmestymisen aikoihin oikeusministerinäkin toiminut Lilius valitti, että nykyajan parlamentarismin vaikutuksesta lainsäädäntötekniikka on alentunut.
Lakikielessä tulee Liliuksesta välttää vierasperäisiä oppisanoja. Hän siis tähdentää sitä, mitä tätä nykyä kutsuttaisiin ilmaisun helppotajuisuudeksi tai ymmärrettävyydeksi.
Tässä senaattorin ja ministerin kiteytys:
– Lakikielen kauneusarvo ei ole kielen vaihtelevaisuudessa, kuvarikkaudessa, loisteliaisuudessa ja runollisuudessa vaan sen sanonnan asiallisuudessa, täsmällisyydessä, yksinkertaisuudessa ja selvyydessä. Lakikielen tulee olla verrattain köyhää, vailla kaikkia koristeita ja sanahelinää, puhumattakaan runollisuudesta.
Viranko, lakikielen varhainen pöllyyttäjä
Liliuksen artikkelin voi veikata olevan ensimmäisiä kertoja, kun lakikieleen on kiinnitetty maassamme huomiota. Olihan maailmansotien välinen aika kautta, jolloin oikeakielisyys ja muut suomen kielen kehittämisen kysymykset nousivat vahvasti kansalliselle agendalle.
Esimerkiksi Suomen Kuvalehti kunnostautui tällä saralla. Lehti osallistui lukijakuntansa myötävaikutuksella ansiokkaasti kansallisiin kielenkehittämisen talkoisiin. Lehden ansiosta sanastokin suomalaistui: reklaamin sijaan astui mainos, kravatin sijaan solmio tai tippailun sijaan veikkaus. Tunnetun kielimiehen E.A. Saarimaan lehdessä pyörinyt palsta Sanokaa suomeksi on näiden palstojen varhaisia klassikoita.
Ei siis ihme, että tuon ajan ilmapiirissä – jota leimasi kova kielitaistelukin, Urho Kekkosen ollessa sen kovimpia sotureita – myös lakikieleen kiinnitettiin huomiota. Vuosikymmen C.O. Liliuksen artikkelin julkaisemisen jälkeen samaan teemaan palasi Allan Viranko. Hän on mediamaailmasta tuttu nimi: hän palveli asiamiehenä viestintäalan järjestöjä, kuten Sanomalehtien Liittoa, 1930-luvun lopulta 1960-luvun alkuun.
Vuonna 1927 sukeutui oikeuskanslerin ja eduskunnan välille kiivas keskustelu siitä, onko laisäädäntö ala-arvoista vai ei. Kaksi vuotta keskustelun jälkeen intoutui hallintoneuvos Iivar Ahava (1873–1947) moittimaan Lakimies-lehdessä lakien huonoutta – jo artikkelinsa otsikossa lainsäädännöllisistä susista puhuen ja itse artikkelissa 14-kohtaisen susilistan esittäen.
Kirjoittaessaan vuonna 1932 Lakimies-lehteen lakimieskielestä ja -tyylistä Viranko tunnusti:
– Vanhan polven laki- ja virkamiehet olivat ja ovat parempia tyylimestareita kuin me nuoremmat. Heillä oli jo parempi koulutus.
Viranko tuntui ajattelevan, että moni asia oli paremmin venäjänvallan aikana.
– Aikaisemmin annettiin uusia lakeja ja asetuksia harvemmin ja oli tilaisuutta valmistella niitä kauan ja huolellisesti. Vanhat lait tunnustetaankin yleensä muodollisesti onnistuneiksi. Nykyään sen sijaan julkaistaan lainsäännöksiä tuhka tiheään, ja niitä joutuvat tyylillisesti kouliintumattomat virkamiehet hätäisesti valmistelemaan. Ei ole sen tähden ihme, että jälki ei aina tule sileätä.
Päätös, jonka nimike oli hieman pitkä
Virangon kritiikki kumpuaa nelikymppisen varatuomarin kynästä. Hän työskenteli tuossa vaiheessa merenkulkuhallituksen kansliaosaston päällikkönä. Virangon artikkelin tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että hän harjoittaa siinä mitä konkreettisinta lakikielen kritiikkiä. Hän näyttää hallitsevan myös kieli- ja lauseopin kaikkine siihen kuuluvine termeineen.
– Laki- ja kirjakieltä on kirjallisuudessamme vähän käsitelty. En ole huomannut muuta tätä alaa käsittelevää yleisluontoista kirjoitusta kuin F. O. Liliuksen vuonna 1922 Valvojassa julkaiseman kirjoituksen, Lilius toteaa.
Viranko myöntää oikeaksi sen Liliuksen lähtökohdan, että lakikielen tulee pohjautua kansankieleen, yleiskieleen. Sitten hän antaa palaa. Ottaen esimerkkinsä kirjoittamisajankohdan, 1930-luvun alun, laki- ja virkakielestä ja nojaten kieliauktoriteettina E.A. Saarimaahan Viranko löytää kosolti korjattavaa ja kehitettävää.
Sanajärjestyksen turhaa kääntelyä on vältettävä, sillä se on usein halpahintaista juhlallisuuden tavoittelua. Imperatiivimuoto – esimerkiksi sellainen kuin ilmaisussa sama olkoon laki – vaikuttaa kylläkin komealta, mutta on Virangosta epätäsmällistä.
Entä lakien nimikkeet? Viranko osoittaa rautalangasta vääntäen, että esimerkiksi asetuskokoelmasta löytyy lukuisia esimerkkejä tarpeettoman pitkistä nimikkeistä. Ehkä mahdottomin Virankoa vastaan tullut muotoilu on seuraava: Valtioneuvoston päätös yleisistä perusteista, joita noudattaen kouluhallituksen on vahvistettava kansakoulurakennusten piirustukset ja työselitykset sekä määrättävä ne normaalihinnat, joita ylittävistä rakennuskustannuksista kunta ei ole oikeutettu saamaan valtioapua ja joiden mukaan on laskettava se maalaiskunnille tuleva valtionavustus, joka on määrätty kansakoululaitoksen kustannuksista kesäkuun 8 päivänä 1926 annetun lain 15 §:n 3 momentissa, sellaisena kuin sanottu lainpaikka on joulukuun 11 päivänä 1931 annetussa laissa.
Siis noin 60 sanaa, yli 500 merkkiä. Tuntuu siltä, niin kuin ei olisi voitu keksiä hankalampaa nimikettä, Virangon hillitty kommentti kuuluu.Samoihin aikoihinhan tykitti Uudessa Suomessa verevimmillään pakinoitsija Olli alias Väinö Nuorteva. Kuten tiedetään, olivat määrätyt ajan virkamieskulttuuriin kuuluvat ilmiöt hänenkin mieliaiheitaan.
Useita viattomampiakin kielenkorjauksia Viranko artikkelissaan teki.
Asetus maasta vietävän lihan tarkastuksesta. Haa, eikö se voisi kuulua: Asetus vientilihan tarkastuksesta? Tai Asetus asevelvollisille suoritettavista päivärahoista. Miksei lyhemmin, Viranko kysyy: Asetus asevelvollisten päivärahoista?
Parikymmensivuisessa artikkelissaan Viranko tarkastelee myös sanastoa. Hän pohtii, miten sana asiakirja on yleistynyt mauttomuuteen asti, miten sanat laina ja velka sekoittuvat lakikielessä tai miten nimitys viran- ja toimenhaltijat on epäonnistunut sikiö, suorastaan kaksipäinen sammakko. Vahvistussanoja – sellaisia kuin hyvin tai erittäin – ei tulisi Virangon mielestä viljellä lainkaan.
Myös varhainen sukupuolineutraalin kielenkäytön puolestapuhuja Viranko näyttää olleen. Lakitekstissä ei pitäisi hänestä lausua erikseen opettajat ja opettajattaret, koska edellinen sana tarkoittaa sekä naisia että miehiä.
Kun sujuvasta kielestä tuli puujalkasuomea
Ainahan lakimiespiireissä näyttää keskustelua lakien kielestä käydyn. Esimerkiksi vuoden 1947 Lakimiespäivillä eduskunnan oikeusasiamies Reino Kuuskoski mainitsi ajan lakimiehillä olevan se käsitys, että nykyinen lainsäädäntömme taso on luvattoman heikko. Kuka oli auktoriteetti tietämään, millaista hyvä lakikieli on?
Kirjoittaessaan suomalaisen hallintokulttuurin historiaa professori Heikki Ylikangas ja tohtori Seppo Tiihonen antavat ymmärtää, että oikeusistuimissakin asemaltaan ylempi kollega katsoi olevansa aina itsestäänselvästi ylivertainen myös kielenkäyttäjänä. Siltä alemmalta kun puuttui kokemuksen ja statuksen mukana kielitajukin.
– Yleensä asiakirjoista laadittiin aluksi konseptit, jotka toimitettiin esimiehille korjattavaksi. Ne kulkivat ankaran kiirastulen läpi, ennen kuin nuori virkamies sai ne korjatussa muodossa takaisin, Ylikangas ja Tiihonen kuvaavat vanhan ajan tekstinrustaamisen mallia.
Ylikangas nojaa Heimo Lammen muistelmiin. Korkeimmassa oikeudessa sekä Kouvolan hovioikeudessa 1960-luvulta 1980-luvulle työskennellyt Lampi on kertonut, miten hovioikeuden uuden jäsenen täytyi taannoin näyttää etevämmyyttään esittelijään nähden korjaamalla tämän laatimaa konseptia mahdollisimman paljon.
– Muokkaaminen sai joskus esittelijän kannalta surkuhupaisia, jopa raivostuttavia piirteitä. Eräillä vanhoilla hovioikeudenneuvoksilla oli vielä 1950-luvullakin korjausmallina heidän esittelijäajaltaan 1920-luvulta periytyviä konsepteja. Nuoren esittelijän oli kärsien kestettävä, kun moderni sujuva suomen kieli muuttui konseptissa vanhakantaisen kamalaksi puujalkasuomeksi.
Juristikieli, Wiion lempeä haukkumanimitys
Kuten Ylikangas ja Tiihonen toteavat, 1970-luvulla tartuttiin ponnekkaasti hallinto- ja lakikielen ajanmukaistamiseen ja kehittämiseen. Osmo A. Wiio iskosti käyttöön haukkumanimityksen juristikieli. Sillä tämä viestinnän ekspertti viittasi nimenomaan lakikielen pitkävirkkeisyyteen. Hänen kritiikillään lienee ollut osavaikutusta siihen, että jatkotoimiinkin tartuttiin. Esimerkiksi Helge Rontu, oikeusministeriön virkamies, laati jo 1970-luvun alussa pikku opuksen nimeltä Ymmärrettävää virkakieltä. 1980-luvun alussa istui Virkakielikomitea, jonka vaikutuksen katsotaan olleen huomattava.
Hallinto- ja lakikieli kehittyi kielenvaalijoidenkin mielestä vuosikaudet myönteiseen suuntaan. Kunnes EU-jäsenyys on kieltämättä taas tuonut erinäisiä taka-askeliakin, kuulee samojen piirien valittavan. Säännöksiä suurin määrin suollettaessa on laatu kärsinyt, väitetään.
Lakikielen kehittäminenkin on epäilemättä ikuisuuskysymys. Maailman ja yhteiskunnan monimutkaistuessa syntyy koko ajan uutta erikoissanastoa, joka tahtoo imeytyä liiankin helposti myös lakikieleen. Jo tässä riittää lakikielen kehittäjille haastetta riittämiin.
Lähteet:
Foley, Richard & Tukiainen, Iris & Vehmas, Birgitta: Oikeuslingvistiikan alkutaival. Teoksessa Kielen ja oikeuden kohtaamisia. Heikki E. S. Mattilan juhlakirja. Talentum 2008
Lehikoinen, Laila & Kiuru, Silva: Kirjasuomen kehitys. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos 1989
Lilius, F.O.: Lainsäädännön luonteesta ja tekniikasta sananen. Valvoja 1922, s. 4–20
Malmberg, Raili: Yleislehtien kuohuvat vuodet 1934–1980. Teoksessa Aikakauslehdistön historia. Yleisaikakauslehdet. Suomen lehdistön historia 8. Jyväskylä 1991
Norri, Matti: Hyvä laki. Lakimiesuutiset 4/2008
Piehl, Aino: Virkamiehet EU:n säädösvalmistelussa: tasapainoilua oman kielen ja työkielten välissä. Teoksessa Kielen ja oikeuden kohtaamisia. Heikki E. S. Mattilan juhlakirja. Talentum 2008
Tiihonen, Seppo & Ylikangas, Heikki: Virka, valta, kulttuuri. Valtion painatuskeskus 1992
Tyynilä, Markku: Noin 200 vuotta Suomen lainvalmistelua – huonojen lakien kronikka. Teoksessa Kielen ja oikeuden kohtaamisia. Heikki E. S. Mattilan juhlakirja. Talentum 2008
Viranko, Allan: Lakikielestä ja tyylistä. Lakimies 1932, s. 224–241
Ylikangas, Heikki: Miksi oikeus muuttuu. Laki ja oikeus historiallisen kehityksen osana. WSOY 1983
Hyvä eläkelaki vai hyvä eläke, kysyy dosentti Markku Tyynilä
Lainvalmistelun kehittämisellä ja lainsäädännön laadulla on erikoislaatuinen keskinäinen riippuvuus. Mitä enemmän valtioneuvostossa ja ministeriöissä kehitetään lainsäädännön tasoa, sitä enemmän myös lakien laadun moittiminen lisääntyy.
Näin toteaa – tai huvittuneesti huokaa – tuoreessa artikkelissaan lakien kehittämisestä pitkän kokemuksen omaava dosentti Markku Tyynilä, muun muassa oikeusministeriön tarkastustoimiston päällikkönä työskennellyt ex-virkamies. Kannattaa noteerata myös kokeneen lakitekstien viilaajan hienoiset varaukset sen suhteen, miten pitkälle näiden tekstien helppotajuisuudessa on mahdollista edetä:
– Lailla säädettävien asioiden monimutkaisuus ja vaikeaymmärteisyys on nykyaikana välttämätöntä. Esimerkiksi eläkelakien vaikeutta moittivat niin ministerit kuin Pihtiputaan mummot ja vaarit. Lait osaa lukutaitoinen lukea, mutta eläkematematiikkaan perustuvia säännöksiä on muiden kuin eläkeasiantuntijoiden mahdotonta ymmärtää. Eläkelait on mahdollista säätää helposti ymmärrettäviksi, jos eläkkeiden kaikki rönsyt poistetaan. Kumman kansalainen valitsee, hyvän eläkelain vai hyvän eläkkeen?
Molempia ei voi saada.
Tyynilä luo artikkelissaan katsauksen Suomen lainvalmistelun parisataavuotiseen historiaan. Suomen ensimmäinen laki oli Aleksanteri I:n antama hallituskonsiljin – sittemmin senaatin – ohjesääntö. C.E. Mannerheim, Suomen ensimmäinen pääministeri, luonnehti sitä hätikkötyöksi.
Kenties kiinnostavinta Tyynilän artikkelissa on se osuus, joka käsittelee viime vuosikymmeniä. Kirjoittaja nostaa esiin muun muassa vuonna 1970 julkaistun Lainlaatijan oppaan (LALO), jonka laati oikeusministeriön lainsäädäntöosaston tarkastustoimiston päällikkö Eevert Raunetsalo. Tätä Tyynilä kutsuu Raunetsalon bravuuriksi:
– Imperatiivin muotoja -koon, -köön, älköön otettako ja niin edelleen käytettäköön harkiten.
– Mainittu LALO aikaansai melkoisen hyppäyksen vanhentuneesta lakikielestä nykyiseen, Tyynilä kirjoittaa.
Ruotsi oli taas kerran tiennäyttäjä meillekin. Maan vanhat peruukit halusivat säilyttää vuoden 1734 laista periytyvän ylevän lakikielen, mutta kielenhuoltajat voittivat väännön, ja kansanrunonomainen lakiruotsi hylättiin. Meidän lakiruotsiamme nykyaikaistettiin Ruotsin antaman esimerkin pohjalta – ja tällä taisi sitten olla huomattavaa vaikutusta lakisuomeenkin.
Tyynilän artikkeli sisältää mitä kiintoisinta lakikielemme kehittämisen ja kehittymisen historiaa eritoten viime vuosikymmeniltä. 1980-luvun alun virkakielikomiteankin aikaansaannoksen kirjoittaja rekisteröi, palauttaen mieliin senkin, että komitean edistykselliset aikaansaannokset kyllä hieman haihtuilivat virka- tai politiikkakoneiston jauhannassa.
Artikkeli on julkaistu Lapin yliopiston oikeuslingvistiikan professorin Heikki E. S. Mattilan 60-vuotisjuhlakirjassa Kielen ja oikeuden kohtaamisia (Talentum 2008). Tuo kolmisenkymmentä artikkelia käsittelevä opus on lajilleen ominaisesti rönsyilevä, mutta kaikkiaan aikamoinen oikeuslingvististen kysymysten runsaudensarvi.
