1 Laiton pyydys valtiolle
Vasemmistoradikaaliin sanomalehdistöön kohdistettiin sisällissodan jälkitunnelmissa kovantuntuisia toimia. Sosialistinen työväenpuolue SSTP oli vuoden 1922 eduskuntavaaleissa saanut 15 prosenttia äänistä.
”Painokanteet, sakot ja vapausrangaistukset häiritsivät kommunistilehtien normaalia toimintaa ja heikensivät niiden muutenkin horjuvaa taloutta. Tämä oli yksi viranomaisten tarkoituksista”, lehdistöhistorioitsija Raimo Salokangas kirjoittaa.
Vasemmistoradikaalien sanomalehtien ilmestymisiä estettiin, ja niiden kirjapainoihin ja kustannusliikkeisiin kohdistettiin takavarikointeja 1923. Tuona vuonna oikeusministeri oli maalaisliittolainen E.O. Åkesson.
Salokankaan mukaan kyseessä ”ei ollut oikeudellisesti kiistaton toimi”. Oikeusministeri joutui perustelemaan tointa vanhalla kalastussäännöllä, jonka mukaan laiton pyydys menetetään valtiolle.
Oikeus vapauttikin kirjapainot, mutta vasta 1924.
2 Oikeudenkäynti muilutuksin
Lapuanliikkeen miehiä oli ärsyttänyt, kun eduskunta oli jättänyt 1930 hyväksymättä oikeiston toivoman painovapauslain muutoksen, jolla lain valvonta olisi siirretty oikeuskanslerille. Näin yksi henkilö olisi voinut nopeasti päättää tarvittaessa kirjapainojen sulkemisesta määräajaksi.
Reaktiona eduskunnan päätökselle joukko miehiä tunkeutui yöllä väkisin vaasalaisen kommunistilehden Työn Äänen painoon. He tärvelivät kangin ja kirvein enemmän tai vähemmän käyttökelvottomiksi paino- ja latomakoneita. Ilkka-lehden Artturi Leinonen tuomitsi menettelytavan, Vaasa-lehden J.O. Ikola pikemmin pakinoissaan hyväksyvästi myhäili.
Seurasi oikeudenkäynti eikä ihan tavanomainen. Mukanaolijoiden turvallisuutta ei kyetty takaamaan, tai ehkei haluttukaan.
Vaasan raastuvanoikeudessa todistanut faktori Eino Nieminen joutui hakatuksi. Asianomistajan helsinkiläinen asiamies Asser Salo muilutettiin Keski-Suomeen, ja oli tulla paluumatkalla lynkatuksi. Suomen Kuvalehden reportteritkin olivat tulleet Vaasaan seuraamaan oikeustapahtumaa.
Lopullinen tuomio annettiin heinäkuussa. Moukaroijat saivat sakkoja.
3 Kittilälle ja Leinoselle vettäleipää
Se, mitä nykyään pidetään eturivin politiikanteossa normaalina kipakkana debattina, ei tätä 1930-luvulla välttämättä ollut.
Kun Kokoomus käänsi linjansa 1934 maltillisemmaksi, oli puheenjohtaja Paavo Virkkusen väistyttävä J.K. Paasikiven tieltä. Ilkan pakinoitsija Tompan Tuomo eli Urho Kittilä oli vahingoniloinen kirjoittaen, että kirkkoherra Virkkusen saarnatessa kansa sulkee radionsa. Virkkunen nosti oikeusjutun, ja Kittilä samoin, kuin päätoimittaja Leinonen tuomittiin vankeusrangaistuksiin ns. kiihotuslain nojalla.
Ns. Virkkusen jutussa nojattiin lakiin, joka oli säädetty lapualaisuuden hillitsemiseksi. “Nyt sitä jouduttiinkin ensi kerran soveltamaan lapualaisuuden vastarintapesäkkeen miehiin”, Leinonen kirjoittaa muistelmissaan. Hän toteaa kuukauden vankeustuomionsa olleen “ehdoton vesikoppituomio, jota ei tavallisessa lainsäädännössämme ollut”.
“Leipää annettiin päivässä 400 g ja vettä mielin määrin”, Leinonen muistelee. Lisäten, että Virkkunen pyysi häneltä kirjeitse ennen kuolemaansa anteeksi.
4 Sundqvist, Hitlerin loukkaaja
1930-luvun jälkipuoliskolla hallitus koetti hillitä äärioikeiston hyökkäilyä Neuvostoliittoa kohtaan. Yksi instrumentti oli juuri kiihotuslaki.
“Toiselta puolen ankarimman tuomion sai kyllä Vasabladetin päätoimittaja Edvin Sundqvist keväällä 1939 julkaistusta kirjoituksesta, jossa syntymäpäiväsankari Hitlerin kunniaa koeteltiin niin, että Saksan lähetystö havahtui painostustoimiin. Kesällä 1940 hovioikeus tuomitsi päätoimittajan tuottamuksellisesta painovapauden väärinkäyttämisestä kymmeneksi kuukaudeksi vankeuteen”, Raimo Salokangas kirjoittaa.
Mahtavaa merkkipäiväsankaria ei saanut käsitellä ironisin sävyin: tuossa jutun opetus ja ehkä erityisesti anglofiilisyydestään tunnetulle ruotsinkieliselle lehdistöllemme.
Sundqvist jatkoi Vasabladetin päätoimittajana aina vuoteen 1963 Hitlerin jo vähän aiemmin vetäydyttyä.
5 Ministeri Leino ja Sosialidemokraatti
Rauhan koitettua olivat kommunistit vahvoilla, saaden edustuksensa maan hallitukseenkin. Taustalla toki hallitsi valvontakomissio hotelli Tornista käsin.
Kaikki eivät kuitenkaan pokkuroineet. Suomen Sosialidemokraatti ja sen päätoimittaja Unto Varjonen olivat aidosti sotajalalla kirjoittaen kriittisiä itsestään sisäministeri Yrjö Leinosta: Moskovan sisäpiiriläisen Otto Wille Kuusisen Hertta-tyttären aviomiehestä. Eräässä Sosialidemokraatin vuoden 1947 kirjoituksessa väitettiin, että Leinon rikosrekisteriin kuuluu varkaus ja että hän toimisi Suomessa “määrätyn valtion” asiamiehenä.
Sisäministeri Leinon kunniaa päädyttiin puhdistamaan Helsingin raastuvanoikeuteen. Väinö Tanner “paukutti koneella kirjeitä Varjosen avuksi”, kirjoittaa Lasse Lehtinen väitöskirjassaan. Tanner istui itsekin tuolloin sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä tuomittuna vankilassa Katajanokalla.
Varjonen selvisi tapauksesta sakoilla. Ajan oloja kuvaa, että STT:kin määrättiin puhdistamaan Leinon mainetta.
6 Uhkapykälää sovellettiin kerran
Rikoslakiin tuli 1948 kuuluisa ns. uhkapykälä. Sen mukaan henkilöä, joka “aikaansaa vaaran, että Suomen suhteet vieraaseen valtioon vahingoittuvat, rangaistakoon vankeudella enintään kahdeksi vuodeksi tai sakolla”. Pykälän olemassaolon tunsivat suomalaiset päätoimittajat luissaan vuosikymmeniä. Lainkohta poistui vasta 1995. Kenraalieversti A.A. Zhdanov, valvontakomissiolle kasvot antanut neuvostovaikuttaja, kuoli elokuussa 1948. Maalaisliiton Sanomakeskuksen Tukholman-kirjeenvaihtaja Eeva Aminoff välitti Suomeen puhelimitse jutun siitä, miten länsinaapurin lehdet olivat kommentoineet kuolemaa – tuttu journalistinen kuvio sotienjälkeisiltä ajoilta. Ainakin Keskisuomalainen ja Karjalan Maa julkaisivat uutisen.
Presidentti Paasikivi päätti hallituksen esityksen mukaisesti nostaa syytteen. Sen pohjalta Jyväskylän käräjäoikeus tuomitsi Keskisuomalaisen toimitussihteerin Reima Nousiaisen vieraan valtion halventamisesta 10 000 markan sakkoihin ja päätoimittajan M.E. Juuselan painovapauden tuottamuksellisesta väärinkäyttämisestä 4 500 markan sakkoihin.
Oikeus vielä harkitsi oikeaksi “julistaa Keskisuomalaisen numeron 235 viime syyskuun 2. päivältä menetetyksi”, mikä tämäkin ilmenee tohtori Lasse Kankaan valmisteilla olevasta Keskisuomalaisen historiankirjoituksesta.
7 Turjan tutkiva journalismi
Ilmari Turja – varatuomari, lehtimies, kirjailija – laittoi 1952 liikkeelle oman julkaisunsa: Uuden Kuvalehden. Kolme kertaa hän sai lehden päätoimittajana syytteen kunnianloukkauksesta: “maaviljelysneuvos M.J. Kaltio, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja maailmanlaaja margariinitrusti nostavat juttunsa Turjan häikäilemättömän journalismin ärsyttäminä”, Tapani Ruokanen kirjoittaa Turja-elämäkerrassaan.
Oikeuskäsittelyyn johtaneista lehtikirjoituksista ensimmäinen ilmestyi 1953, toinen 1959 ja kolmas 1961. Suomen kansan kestomuistiin on jäänyt varmaan parhaiten tapauksista viimeksi mainittu. Puhuttiin “suuresta margariinisodasta”, jossa kohudetaljeja olivat eläimenraadot: niistäkö se margariini valmistetaankin?
Oikeudenkäynnissä Turja voitti, mutta Uusi Kuvalehti hävisi, kun suuret ilmoittajat lopettivat protestina ilmoittelunsa.
8 Mukka-oikeudenkäynti
Timo K. Mukan, lappilaisen kirjailijan, ja Hymy-lehden yhteistyösuhde alkoi rakoilla. Tammikuun 1973 Hymy julkaisikin Mukasta hänet ankarasti teilaavan jutun “Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”. Kalevi Kalemaan tuoreessa Urpo Lahtis -elämäkerrassa referoidun mukaan apurahatkin Mukka oli “tuhlannut vieraisiin naisiin ja viinaan ja jättänyt jopa perheensä heitteille”. Myös syytettiin Mukkaa kirjoituksessa “rattijuoppoudesta ja sekaantumisesta alaikäiseen tyttöön”.
Mukka kuoli huhtikuussa 1973. Käynnistyi oikeusprosessi, jossa Hymy-lehteä syytettiin kuolemantuottamuksesta. Helsingin raastuvanoikeudessa Urpo Lahtinen ja Jorma K. Virtanen, hänen oikeakätensä, saivat 8 kuukauden ehdottomat tuomiot, ja Mukan perheelle määrättiin maksettavaksi tuntuvat korvaukset.
Lehtikeisari oikeinekäsineen ei kuitenkaan päätynyt telkien taa. Vuosien käsittelyn jälkeen tuomioita lievennettiin lopulta KKO:ssa. Ja syntyi intimiteettisuojalaki, jota on kutsuttu myös “Lex Mukaksi”.
9 Ehdotonta päätoimittajalle
Ehdoton vankeusrangaistus päätoimittajalle on ainakin sotienjälkeisessä Suomessa ehdoton harvinaisuus. Moisen on kokenut Seppo Porvali, 1970-luvun alkupuoliskolla ilmestyneen Panoraama-lehden päätoimittaja.
Jutusta sai sen kuvan, että myöhempi musiikkineuvos Ossi Runne olisi ollut mukana ottamassa intiimejä valokuvia, nuorilta naishenkilöiltä matkan päällä lainatulla kameralla. Runne pahastui tästä haastaen Panoraaman oikeuteen. Oikeus tuomitsi 1973 Porvalin, vastaavan päätoimittajan, neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.
“Minä olin vasta 23 enkä tajunnut valittaa”, on Porvali, sittemmin tuottelias kirjojenkin tekijä, todennut.
10 Korvausten oikea taso?
Helsingin käräjäoikeus tuomitsi vuonna 2001 Sanoma Oy:n maksamaan Nostokonepalvelu Oy:lle noin 2,5 miljoonan euron verran korvauksena taloudellisesta vahingosta sekä kahdelle pääomistajalle kummallekin noin 39 000 euron verran henkisestä kärsimyksestä.
Nostokonepalvelun omistajat olivat vaatineet Helsingin Sanomien kirjoittelusta 25 miljoonan markan vahingonkorvauksia. Kyseessä sanottiin olevan suurin summa, jota tiedotusvälineeltä on Suomessa oikeusteitse vaadittu.
Nostokonepalvelun mukaan syynä oikeusjuttuun oli kirjoittelun takia noussut julkinen kohu, jonka väitettiin aiheuttaneen yhtiölle markkinamenetyksiä.
Hovioikeus hylkäsi loppuvuodesta 2003 Nostokonepalvelun ja sen pääomistajien kanteet. Ja kun vielä KKO ei myöntänyt Nostokonepalvelulle valituslupaa, jäi hovioikeuden vapauttava päätös voimaan.
Mediamaailma seurasi tapausta mitä suurimman kiinnostuksen vallassa: millaiseksi korvausten taso asettuu?
Timo Vuortama pohtii kehityksen pitkiä linjoja
Suomi ei ottanut alkuun sananvapautta tosissaan
– Tuomioistuinlaitoksen suhde sananvapauteen on muuttunut dramaattisella tavalla, arvioi oik.kand. Timo Vuortama pohtiessaan oikeudenkäyttöä itsenäisen Suomen vuosina.
Se, että 1920-luvulla estettiin joidenkin lehtien ilmestyminen vanhoihin kalastussääntöihin nojaten, saa hänet pudistelemaan päätään.
– Siinä rangaistiin väärin toimijoita, hän muotoilee.
Ylipäänsä Suomen itsenäisyyden alkuaikojen oikeuskäytäntö ei Vuortamaa vakuuta. Jotkin lehdistöä vastaan nostetut kanteet näyttävät “hyvin politisoituneilta”.
– Lehdistöllä on oikeus olla asenteellinen, tuomioistuimilla ei.
– Sananvapautta ei otettu tosissaan, Vuortama tulkitsee maamme itsenäisyyden alkuaikoja. Nyttemmin on oikeusjärjestelmä kyllä astunut hänestä sananvapauden suhteen oikeaan suuntaan.
Suoja vaikuttajalle vai ns. tavikselle?
Joskus 1980-luvulla oikeuskäytäntö otti Vuortaman mukaan 180 asteen käännöksen. Tapahtui suuri asennemuutos.
Ja kun perusoikeudet 2000-luvun alkajaisiksi uusittiin, pääsi sananvapaus Vuortamasta uudella tavalla kunniaan.
Viime vuosikymmenet ovat tuoneet Vuortamasta mukanaan kiintoisia oikeustapauksia: on ollut tapaus Nostokonepalvelu, huussinlunkku-tapaus, Esko Ahon avustajan tapaus, Jorma Reinin ja tämän naisystävän tapaus tai tapaus STT ja doping.
Tätä nykyä Vuortamasta on “idulla huolestuttava muutos”. Esimerkiksi pääministeri Vanhasen ja neiti Kurosen kohdalla sekoittuu hänestä huolestuttavalla tavalla se, ketä oikeastaan pitäisikään suojella: vaikuttajaa vai ns. tavista.
Vuortama pitää viime vuosien oikeustapauksista kaikkein kiintoisimpina Nostokonepalvelun tapausta sekä Reinin ja tämän naisystävän tapausta.
Nostokonepalvelun tapauksessa “ylisuuret korvausvaatimukset hylättiin, koska korvauksilla olisi ollut vakavia vaikutuksia sananvapauden toteutumiseen.” Tähän tapaan muistaa Vuortama Janne Virkkusenkin, Helsingin Sanomien päätoimittajan, todenneen.
– Reinin tapauksessa taas “arvioitiin henkilöiden julkisuusasemaa”, Vuortama kiteyttää.
Korkein oikeus päätyi vuonna 2002 ratkaisussaan siihen, että Reinin toimista joulukuun 1996 väkivaltaisessa välikohtauksessa sai televisio-ohjelmassa kertoa, koska “hän oli vallankäyttäjä”. Naisystävä sen sijaan oli “yksityinen henkilö, jonka suoja julkisuutta vastaan on vahva”.
Saako pizzaa arvostella?
Kuopiolaisen pizzerian ruokatuote puolestaan synnytti ns. huussinlunkku-tapauksen. Ilta-Sanomien toimittaja harjoitti lennokasta tuotearvostelua, todetessaan, että pizzeriassa isketään asiakkaan eteen “huussinlunkkua muistuttava lätkyrä, jonka pinnalla harhailee muutama purkkisimpukka”.
Korkein oikeus antoi vuonna 2005 asiassa ratkaisunsa.
– Sen mukaan tuotteita saa arvostella, myös huumorin keinoin. Tapauksessa katsottiin huumorin rajoja, Vuortama toteaa.
Eläkepäiviensä vieton hiljan aloittanut mies ei aio lopettaa oikeustapausten kriittistä syynäämistä.
Sekin Vuortamaa askarruttaa, että verkossa viestivät ovat edesauttaneet tietyn illuusion syntyä: sen, että muka “voi kirjoittaa mitä hyvänsä”.
– Sellaista roskaa”, luonnehtii hän suurta osaa verkkoon kirjoittajien kirjoittamisia.
– Ennen tavoiteltiin tietoa, jolla on merkitystä”, hän huokaa.
Jyrki Pietilä
Markku Sinivaara muistaa villit vuodet
Lex Hymystä haviteltiin rahasampoa
Varatuomari Markku Sinivaaralla on runsaan kolmen vuosikymmenen kokemus lehdistön edustajien avustamisesta oikeussalissa. Opinnot Helsingin oikeustieteellisessä päätökseen saatuaan hän tuli alalle 1970-luvun puolivälissä juuri, kun intimiteettisuojalaki astui voimaan.
Sinivaara astui tamperelaisessa asianajotoimistossa juristi-isänsä Sepon rinnalle, ja päätyi hänkin isän – Urpo Lahtisen luottomiehen – lailla palvelemaan kiinteästi Lehtimiehiä, Lahtisen yhtiötä.
Seurauksena painopaikasta oikeutta istuttiin erityisesti Helsingissä ja Mikkelissä. Sinivaara laskee avustaneensa Lehtimiehiä reilussa sadassa oikeudenkäynnissä. Vuonna 1988 Yhtyneet Kuvalehdet osti tamperelaisen Lehtimiehet.
Eräät tavoittelivat intimiteettisuojalaista, ”Lex Hymystä”, itselleen suoranaista rahasampoa.
– Jotkut julkkikset tekivät mitä vaan, jotta pääsivät lehtiin. Ja sitten kun juttu oli julkaistu, haastettiin lehti oikeuteen, Sinivaara muistelee lain voimaantuloa seuranneita vuosia.
Korvausvaateet olivat joskus aikamoisia.
Julkkisten jälkeen Sinivaara toteaa rikollisten heränneen samoille apajille. Hymyn sijasta tai rinnalla nyt kyllä vaadittiin yhä useammin tilille myös Lehtimiesten muita julkaisuja, kuten Alibia, Rattoa tai Nyrkkipostia.
– Vaadittiin kovia rangaistuksia, jos esimerkiksi kutsuttiin lehtijutussa murhamieheksi.
– Sittenhän oikeuskäytäntö muuttui, Sinivaara lisää, sai kirjoittaa lehteen sen mukaan, mitä syytteessä ilmaistiin.
Tuomioistuinten linja: aaltoliikettä
Sinivaara, joka on tätä nykyä yksi tamperelaisen Asianajotoimisto Lehtinen & Sinivaara & Syrjänen Oy:n osakas, on nähnyt yli kolmikymmenvuotisen uransa aikana tuomioistuinten linjassa tiettyä aaltoliikettä.
Alussa “tuli kovia korvaussummia varsinkin alioikeuksilta”. Sitten seurasi tasaantumisen vaihe, kunnes joskus 1990-luvun jälkipuoliskolla Sinivaaran arvion mukaan tuomioistuinten linja tuntui ankaroituvan uudelleen.
Nyt viimeksi on Sinivaaran silmissä taas ollut näkyvissä tiettyä tasaantumista.
Lex Hymyä Sinivaara pitää verraten onnistuneena.
–Kun se haki uomansa, se on ollut ihan toimiva laki.
Lain epävirallisella nimellä on hänestä katteensa: vuonna 1959 perustettu Hymy-lehti se tuon lain synnyn takana luuraa. Lehti, jonka huippulevikki nousi 1970 peräti 435 000 kappaleeseen – ainakin pohjoismaisittain tosi koviin lukemiin.
– Eduskunta kuuli lakia laatiessaan Urpo Lahtista ja Seppo Sinivaaraa, Markku Sinivaara toteaa. Pitäen tätäkin merkkinä siitä, että lainsäätäjällä oli Hymy-lehti vahvasti mielessään.
– Oikeudenkäyttö muuttui voimakkaasti Hymyn kautta, hän lisää.
Jyrki Pietilä
