– Setä viskaali, setä viskaali, kerro meille satu!
– Totta kai hyvät oik-yy-oot, mutta vain yksi, sitten teillä onkin jo kiire työelämään. No, satu alkaa näin: Olipa kerran kiltti, pieni mangustilauma, joka vietti ahkeraa mangustielämäänsä Isä Aurinkoisen hyvässä suojeluksessa päivästä toiseen. Eräänä päivänä tämä ahkeruus palkittiin siten, että eräs Isä Aurinkoisen Isoherroista antoi haastattelun Mangustien lehteen, jotta nämä saisivat henkistä ravintoa askartelunsa oheen. Mutta voi! Haastattelu tuli kovin katkonainen:
– Ihan hirmuisen paljon kiitoksia hra Isoherra, että Me mangustit on saanut…
– Aivan aivan, keskeytti Isoherra. – Voisin tosiaan kertoa eräästä uudistuksesta, jota olemme oikeus- ja kohtuusministeriössä kaavailemassa, jos ette keskeytä. Siis… Olemme havainneet, että kolmannessa oikeusasteessamme ei… TILULILULIII! keskeytti hra Isoherran puhelin hänet, mistä ärsyyntyneenä hra Isoherra heitti kiukkuisen katseen syylliseen toimittajamangustiparkaan. Ja vastasi puhelimeen: – Niin? Ei, en osta mitään. Jaa tietokoneohjelma? No sitten… Muuttaa kaiken? Työläs käyttää? Kysyy turhia tietoja? Valmistettu Vinkuintiassa? No… Pistäkää tulemaan pari semmoista. Ja lasku Kehitysyksikön nimellä… Ei en minä hintaa, se maksaa mitä maksaa. Kuulemiin, päätti hra Isoherra puhelun ja tuijotti kiukkuisena toimittajamangustia.
– Niin… Siis kuten olin sanomassa, kolmannessa asteessamme ei juurikaan vastaanoteta näyttöä. Kun kuitenkin tunnettua on, että todistajien muistikuvat paranevat mitä pitempi aika… TILULILULIII! keskeytti hra Isoherran puhelin taas hänet, mistä ärsyyntyneenä hra Isoherra heitti taas ärtyneen katseen toimittajamangustiparkaan. Ja vastasi puhelimeen: – Niin… Mikä? Ei, tämä ei ole Tuutinojan kaatopaikka, mistä te… Jaa uusi tilakonsepti? Tuo kuulkaa kiinnostaa… Ette tunne alaa? Eihän se mikään este ole, hyvä ihminen, päinvastoin, teillä ei ole ennakkoluuloja… Maksaa? Tietysti se maksaa, ei kehityksellä ole hintaa… Kuulkaas, lopetatte tuon mussutuksen ja unohdatte sen kaatopaikkajutun tai ainakin otsikon ja toteutatte meille yhden semmoisen projektin, heti. Ja lasku Kehitysyksikön nimellä. Tästä ei neuvotella, kuulemiin, päätti hra Isoherra jämerästi puhelunsa ja tuijotti toimittajamangustia, kunnes muisti miksi tämä oli paikalla.
– Niin… Siis kuten olin sanomassa, kuten tunnettua on, todistajien muistikuvat paranevat mitä pitempi aika muistettavasta tapahtumasta on kulunut.
– Ai? pääsi pikku toimittajamangustilta ajattelemattomasti, mihin hra Isoherra heti puuttuikin:
– Tietysti! Eihän meillä muuten otettaisi näyttöä nykyään kahdesti vastaan. Tai, jos poliisimangusti lasketaan mukaan, niin kolmesti… TILULILULIII! keskeytti hra Isoherran puhelin toimittajamangustiraukan murheeksi taas, ja hra Isoherra vastasi taas puhelimeen: – Minä en osta… Ai hei… No mitä? Vaikuttavuusohjelma vastatuulessa? No muutat nyt vain nimeä, kuten ennenkin… Ei. Ei tuottavuusohjelma, hyvä mies, se on jo käytetty… Pitääkö minun kaikki itse… keksit nyt vain jotain positiiviselta kuulostavaa… Perustelut? Voi hyvä ihme! Samat tietysti: rahat on nyt loppu ja ensi vuonna ne vasta loppu onkin ja sitä seuraavana se loppukin on loppu! Niin, ovat ne sen ennenkin nielleet. Teet nyt vain niin. Loppu, päätti hra Isoherra ärsyyntyneesti ja tuijotti taas hermostunutta toimittajamangustia, ja jatkoi:
– Niin… Siis kuten olin sanomassa, tottakai todistajat muistavat aina vain paremmin asiat, eihän koko systeemissä muuten olisi mitään järkeä. Niin, olemme sitten päättäneet, että kolmannessakin asteessa tulee pakolliseksi todistajien kuuleminen, jotta…
– Ihan tyhmä satu, me mennään pois.
