– setä viskaali, setä viskaali, kerro meille satu!
– totta kai hyvät oik-yy-oot, mutta vain yksi, sitten teillä onkin jo kiire työelämään. No, satu alkaa näin:
Olipa kerran kiltti, pieni mangustilauma, joka eli kaukana täältä, lämpimässä paikassa. Ne olivat kuulleet, että kaukana pohjoisessa eleli heidän serkkujaan, joilla oli pörröinen häntä. Serkut asustelivat puissa ja söivät käpyjä. Nämä serkut olivat salaa aika ylpeitä. Se johtui siitä, että niiden isät ja isoisät olivat taistelleet hirmuisissa olosuhteissa ilkeitä minkkilaumoja vastaan, jotka olivat yrittäneet ryöstää niiden maat. Mutta nämä pikku pörröhännät olivat pistäneet kampoihin ilkeille minkeille niin, että hanget olivat olleet minkin verestä punaiset pitkälle kesään saakka.
Mutta voi! Enää ei ollut minkkilaumoja lahdattavaksi ja niinpä pörröhäntien uusi sukupolvi ihan pikkuriikkisen turhautui: maailmassa ei ollut enää sijaa sankaruudelle! Mutta ei hätää! Ne keksivät, että jos ehkä ei ollutkaan enää tilaa sankareille, olihan aina tilaa uhreille! Ja niinpä ne alkoivatkin kilvan julistautua uhreiksi!
Agentti orava-orava-7 nosti kanteen ämmäänsä vastaan: hänen työhuonettaan oli siirretty ja häneltä oli otettu pois lupa tappaa, hän sai enää vain vahingoittaa vakavasti. Ei niin saa kovapintaista vakoojaa kiusata!
Ylipankkiorava itki lehdille, että häntäkin oli kiusattu, mutta hän ei halua puhua asiasta enempää: syytös riittäköön.
Puolueorava puolestaan oli tahrannut tassunsa rahanpesussa ja hänet oli vaihdettu siistitassuisempaan: jämerä leuka vapisten hän joutui jättämään kiusaamiskanteen käräjätuvassa.
Ja entäpä hivenen ikääntynyt Kurre Ylituomari: juuri kun hän oli aikeissa ottaa jutun istuttavakseen, oli häneltä kysytty, että koska hän aikoo jäädä eläkkeelle! Kaksisataatuhatta pähkinää korvauksia semmoisesta nöyryytyksestä on vähintä mitä käräjillä voi vaatia! Ja…
– ihan tyhmä satu, sinä kiusaat. Me mennään nostamaan kanne.
