– Setä viskaali, setä viskaali, kerro meille satu!
– Totta kai hyvät oik-yy-oot, mutta vain yksi, sitten teillä onkin jo kiire työelämään. No, satu alkaa näin: Olipa kerran kiltti, pieni mangustilauma, joka vietti ahkeraa mangustielämäänsä päivästä toiseen Isä Aurinkoisen hyvässä suojeluksessa. Mutta voi! Eräänä päivänä yksi mangusti, sen nimi oli Truman, alkoi tuntea olonsa epämukavaksi. Pikku Trumanin tunne oli vaikeasti määriteltävissä. Aivan kuin kaikki ei olisi ollut kohdallaan. Mitä enemmän hän ympäristöään tarkkaili, sitä enemmän hän löysi kaikkia ristiriitaisuuksia.
Sanottiin, että kaikkia kuullaan ennen päätöksentekoa. Kaikki päätettiin ennen kuulemisia.
Sanottiin, että päätöksenteko viedään lähemmäs sitä, jota päätös koskee. Päätöksenteko vietiin kauemmas.
Sanottiin, että avoimuutta lisätään. Mutta keskeneräisistä suunnitelmista ei saanut puhua. Ja kun suunnitelmat olivat valmiita, ei niitä voinut enää muuttaa. Koska ei ollut vaihtoehtoja.
Ja monia muita. Kaikki tuntuivat puhuvan yhtä ja tekevän toista. Ja se alkoi harmittaa pikku Trumania kovin. Niinpä hän lopulta eräänä päivänä hermostui ihan vallan, huusi "Nyt riittää, mikä teitä kaikkia oikein vaivaa!" ja lähti kohti taivaanrantaa, pois kaikesta. Mutta voi ihmetys! Hänpä törmäsi taivaanrantaan, joka olikin vain vaneria ja maalia!
Ja niin oli, että kaikki olikin ollut vain suurta koetta. Pikku Truman oli elänyt laboratoriossa, jossa oli tutkittu, miten kauan pikku mangusti kestää ihan pöhköä soopaa ympärillään. Ja pikku Truman oli niin häpeissään, kun hän oli vuodesta toiseen sinnitellyt ja sinnitellyt, vaikka hänen olisi pitänyt heti ymmärtää, etteivät kaikki voi näin tyhmiä olla, ja…
– Ihan tyhmä satu, me mennään pois.
