– Setä viskaali, setä viskaali, kerro meille satu!
– Totta kai hyvät oik-yy-oot, mutta vain yksi, sitten teillä onkin jo kiire työelämään. No, satu alkaa näin: Olipa kerran kiltti, pieni mangustilauma, joka vietti ahkeraa mangustielämäänsä päivästä toiseen Isä Aurinkoisen hyvässä suojeluksessa. Ja Isä Aurinkoisen kanssa muuttui kaikki aina paremmaksi. Tähän paremmaksi muuttumiseen liittyi kaiken maailman parannuksia, joista tällä kertaa viimeisin oli, että koko mangustivaltakunnan kaikkien oikeudenkäyntien tuomiot julkaistaisiin netissä! Mikä ihana muutos!
”Miten oltiin ennen tultu toimeen?”, riemuitsi Isä Aurinkoisen lähipiiri. Joku harmaapartamangusti kyllä muisteli, että joku nimismiesmangusti oli yrittänyt muinoin julkaista rattijuoppojen nimiä paikallislehdessä ja siitä ei kyllä ollut oikein älykköpiireissä pidetty, mutta hänet huudettiin hiljaiseksi. Tämä tapahtui netissä, tämä oli edistystä!
Ja niinpä ryhdyttiin toimeen. Kallistahan se oli, mutta kyllä edistys on aina viranlakkauttamisten avulla saatujen säästöjen arvoinen. Budjetiksi laskettiin 10 miljoonaa pähkinää, jolloin kaikki tietysti tiesivät, että toteutuma olisi 30 miljoonaa, mutta minkä sille voi, munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia (päätelmällä on tietysti ihan oma merkityksensä kananpojille, mutta se ei kuulu tähän).
Aikanaan kaikki oli valmista (kustannukset 45 miljoonaa), ja rahvas odotti kieli pitkällä ennennäkemättömän oikeusturvauudistuksen hedelmiä.
Mutta voi! Oikeus- ja kohtuullisuusministeriön ”Kuka naapurisi oli käräjillä tänään” -kotisivut pysyivät tyhjinä.
Isä Aurinkoinen suuttui. Hän lähetti heti luottomangustinsa tutkimaan miten näin voi olla! Ja luottomangusti lähti matkaan. Ja hän saikin selville syyn tähän: tuomiota ei saatu nettiin, kun niitä ei ehditty antaa.
Tarpeellisten ja välttämättömien säästötoimenpiteiden johdosta työhuoneita oli tuomiotalossa vähennetty, käytäviä kavennettu ja tulostimien määrää supistettu (uudistukset pitää toteuttaa kustannusneutraalisti, kuten Isä Au niin kivasti sanoo). Niinpä käräjätuvan käytävät täyttyivät toimistomangusteista, jotka jonottivat puhelinkoppeihin, joiden jonojen kanssa tuomarimangustien, jotka jonottivat vuoronumerot tassuissaan yhteiselle tulostimelle, jonot risteytyivät. Kun käytävät olivat niin kapeita, kukaan ei oikeastaan päässyt liikkumaan mihinkään. Siellä täällä jokunen tuomarimangusti yritti täyttää työhuoneessaan työseurantatilastoaan, kirjoittaa vaadittua kannanottoa uusimpaan tietojenkäsittelyuudistukseen tai oikolukea jo päätettyä lainmuutosta, mutta se oli hankalaa: työhuoneet olivat niin pieniä, ettei ovea mahtunut sulkemaan jos oli itse päässyt huoneeseensa (ent. komero) ja käytävän jonon melu vaikeutti keskittymistä näihin tärkeisiin toimiin.
Kun Isä Aun luottomangusti kertoi tämän lämpökameralla saadun tiedon (hän ei itse mahtunut käräjätaloon), Isä Au ryhtyikin heti toimeen: hän määräsi tuomarimangustit heti matkustuskieltoon, jotta nämä eivät näkisi, millaisia palatseja ulkomailla…
– Ihan tyhmä satu, me mennään pois.
