Ympäristövastuudirektiivi tiukentaa joiltakin osin toiminnanharjoittajan vastuuta. Eniten muutoksia direktiivi aiheuttanee luonnonsuojelulakiin. Myös yksi uusi laki joudutaan säätämään.
– Direktiivi 2004/35/EY ympäristövastuusta annettiin huhtikuussa 2004. Täytäntöönpanoaika on kolme vuotta, joten aikataulusta ollaan hieman jäljessä. Niin on tosin käynyt monelle muullekin maalle, sillä direktiivissä on muutamia oikeudellisesti vaikeita kysymyksiä, kertoo hallitussihteeri Satu Räsänen Ympäristöministeriöstä.
Laajapohjainen ympäristövastuutoimikunta kokoontui useita kertoja vuoden 2005 alusta vuoden 2007 alkuun käsittelemään direktiiviä. Toimikunta on laatinut direktiivin täytäntöönpanosta mietinnön, ja nyt se on lausuntokierroksella ennen hallituksen esitystä. Tavoitteena on, että hallituksen esitys eduskunnalle annettaisiin tulevalla syysistuntokaudella.
Ympäristövastuudirektiivissä kysymys on toiminnanharjoittajan vastuusta. Lähtökohtaisesti toiminnanharjoittaja on ankarassa vastuussa eli tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa ympäristölle aiheuttamistaan vahingoista. Jos tapahtuu merkittävä vahinko, esimerkiksi onnettomuus, on toiminnanharjoittaja velvollinen sen korjaamaan huolimatta siitä, ettei lupamääräyksiä ole rikottu tai toimittu muuten huolimattomasti.
Direktiivin mukaan toiminnanharjoittaja on myös tuottamusvastuussa toiminnoistaan. Vastuu koskee luontovahinkoja ja kyseeseen tulee mikä tahansa ammatillinen toiminta.
– Tämä on mielenkiintoista. Vahingon aiheuttajan ei siis tarvitse olla padonrakentaja tai teollisuuslaitos, vaan periaatteessa se voi olla kuka tahansa ammatillisen toiminnan harjoittaja, esimerkiksi yksittäinen maanviljelijä. Käytännössä yksittäisen maanviljelijän vastuuseen joutuminen on kuitenkin hyvin harvinaista, koska vahingolta edellytetään merkittävyyttä, sanoo Satu Räsänen.
Poikkeuksista päänvaivaa
– Direktiivissä on poikkeusartikla, ja se on ollut yksi niistä vaikeista kysymyksistä ympäri Eurooppaa. Direktiivissä on nimittäin lievennys, jonka mukaan toiminnanharjoittaja, joka on toiminut täysin annettujen ympäristölupien tai muiden lupien ja menettelyjen mukaan, eikä huolimattomuutta tai tahallisuutta ole ollut, voisi päästä vastuusta vapaaksi. Tämän kohdan direktiivi sallii kansallisesti säädettävän, ja esimerkiksi Britanniassa tämä on ollut poliittisesti vaikea kysymys, Satu Räsänen kertoo.
Toinen poikkeus on niin sanottu state of art, jonka mukaan vastuusta voisi vapautua, jos toiminnan harjoittamisen aikaan tieteelliset ja tekniset tiedot eivät ole olleet riittävät, jotta riskit olisi tiedetty.
– Direktiivin lievennyksiä ei mietinnön mukaan otettaisi Suomessa suoranaisesti käyttöön, mutta ankaraa vastuuta voitaisiin kuitenkin yksittäistapauksissa lieventää, jotta se ei olisi kohtuuton toiminnanharjoittajalle.
Korjattavat vahinkotyypit
Tärkeä osa direktiiviä on, mitä kaikkia vahinkoja se käsittää.
– Ensinnäkään mitkään pikkujutut eivät ole vastuun piirissä, vaan vahingoilla on merkittävyyskynnys. Vahinkotyyppejä direktiivissä on mainittu kolme: vesille aiheutuvat vahingot, joiden määritelmä on kytketty vesipuitedirektiiviin, maaperälle aiheutuvat vahingot sekä vahingot suojelluille lajeille ja luontotyypeille. Ne on määritelty EY:n luonto- ja lintudirektiivien pohjalta, ja vahinkoon määritelty siten, että se aiheutuu näiden lajien ja luontotyyppien suotuisalle suojelun tasolle.
Direktiivin asettamia keskeisiä velvoitteita ovat ehkäisevät ja korjaavat toimenpiteet. Vahingon uhatessa toiminnanharjoittajan on itse ryhdyttävä toimimaan ja pyrittävä ehkäisemään vahinko. Jos vahinko on jo aiheutunut, on toiminnanharjoittajan velvoite korjata se omin kustannuksin. Korjaamisvastuussa kyse on nimenomaan ympäristön ennallistamisvastuusta, vastuu ei kata siviilioikeudellista vahingonkorvausvastuuta.
Korjaavat toimet tiukentumassa
Direktiivin vaatimassa laajuudessa ei korjaavia toimia ole Suomessa aikaisemmin ollut.
Lähtökohdaksi korjaavissa toimissa on otettu ympäristön palauttaminen perustilaan eli siihen tilaan, jossa se oli ennen vahingon tapahtumista. Ympäristön ennallistamisvelvoitetta meillä on hallintopakkomenettelyn kautta toteutettu jo pitkään, esimerkiksi vesilaissa, mutta lainsäädäntömme ei ole mennyt niin pitkälle kuin direktiivi, sanoo Satu Räsänen.
Ympäristövahinkojen korjaustapa on kolmiportainen: ensisijainen, täydentävä ja korvaava korjaaminen. Ensisijaisten toimien ajatuksena on ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin, joilla luonto tai vesi pyritään palauttamaan takaisin siihen tilaan, jossa se oli ennen vahingon tapahtumista. Jos korjaaminen ei onnistu samalla vahinkopaikalla, voidaan korjaus tehdä vaihtoehtoisella alueella täydentävänä korjauksena.
– Tämä vaihtoehtoisen alueen korjaaminen on meillä aivan uutta. Malli menettelyyn tulee USA:sta, jossa sitä on jo pitkään käytetty, kertoo Satu Räsänen.
Korvaava korjaaminen tulee kyseeseen silloin, jos pilaantuneella alueella on esimerkiksi luonnonvarapalveluja, kuten vaikka uimaranta, joita ei voida käyttää ennen luonnon tai vesistön palautumista perustilaan. Silloin pitäisi pystyä osoittamaan täksi väliajaksi korvaava paikka, kuten toinen uimaranta.
Täytäntöönpano Suomessa
Toimikunnan ehdotus on, että direktiivin voimaansaattamiseksi muutetaan viittä lakia ja ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen ja haittojen korjaamisesta säädetään kokonaan uusi laki. Muutettavat lait ovat vesilaki, laki vaarallisten aineiden kuljettamisesta, geenitekniikkalaki, ympäristönsuojelulaki ja luonnonsuojelulaki.
– Toimikunnassa päädyttiin siihen, että luonnonsuojelulakiin tulisi eniten muutoksia, muihin on tarvetta puuttua vain vähäisesti, kertoo Räsänen.
– Täytäntöönpanon ideana on ollut toteuttaa direktiivi hallintopakkosääntelyn kautta. Periaatteena on ollut, että olemassa oleva lainsäädäntö hyödynnetään niin pitkälle kuin mahdollista.
– Direktiivi on saanut paljon julkisuutta, mutta loppujen lopuksi siitä ei koidu Suomelle kuitenkaan kovin paljon uutta. Meillä on oikeastaan suurelta osalta paljon pitemmälle menevää kansallista lainsäädäntöä kuin mitä direktiivi tuo nyt tullessaan. Korjaavissa toimissa joudutaan menemään hieman pidemmälle kuin mitä lainsäädännössä nyt on, ja direktiivin jälkeen on mahdollista aiheuttaa vahinko myös suojelluille lajeille ja luontotyypeille perinteisten pohja- ja pintavesi- sekä maaperävahinkojen lisäksi. Sitten se vivahde, että nyt myös onnettomuustyyppiset vesien pilaantumistapaukset tulisivat mietinnön mukaan vastuun piiriin. Se, mikä direktiivissä Satu Räsäsen mielestä olisi voinut olla toisin, on että siitä puuttuvat kokonaan taloudelliset vakuudet.
– Nyt jäi täysin auki, mistä rahat otetaan, jos toiminnanharjoittaja on konkurssissa tai hänen rahansa eivät riitä vahingon korjaamiseen. Tätä kysymystä ei direktiivissä onnistuttu ratkaisemaan, tosin viime aikoina yhteisö on pyrkinyt neuvottelemaan vakuutusalan kanssa vahinkojen korvattavuudesta. EU:ssa ei yhtenäistetty myöskään valtion toissijaista vastuuta, toteaa Räsänen.
Ongelmaa aiheutti myös tietämättömyys siitä, koskeeko direktiivi vain Natura-alueita. Lopulta komissio otti asiaan epävirallisen kannan, jonka mukaan direktiiviä sovelletaan myös Natura-alueiden ulkopuolella.
– Lakiehdotukseen on tämän takia lisätty kaksi pykälää, joilla täydennettäisiin luonnonsuojelulain suojelusäännöksiä Suomessa.
Ilmastonmuutoksen torjunnassa Suomi osaavaksi edelläkävijäksi
Suomen on oltava osaava ja innovoiva edelläkävijä ilmastonmuutoksen torjunnassa, vaatii AKAVAn hallitus hyväksymässään energia- ja ilmastokannanotossa. Kehittämällä tutkimusta, teknologiaa ja kansalaisten ammattitaitoa Suomi pystyy torjumaan muutosta, mutta myös luomaan uusia työpaikkoja. Ilmastonmuutoksen vuoksi työpaikkojen osaamis- ja teknologia-aste nousee. Globaalissa kilpailussa voittajiksi selviytyvät juuri näille alueille sijoittaneet maat.
AKAVA edellyttää Euroopan unionin maaliskuun huippukokouksen ilmastopäätösten toteuttamista. Unionin on myös jatkettava sen ulkopuolisten maiden sitouttamista yhteisiin ilmastotavoitteisiin. Muutokseen on vaikutettava kaikilla mahdollisilla tasoilla: yksittäisillä työpaikoilla, Suomessa, EU:ssa ja globaalisti.
Energiapolitiikan lähtökohdiksi on asetettava kestävä kehitys ja ilmastonmuutoksen torjuminen kuitenkin niin, että maamme kilpailukyky ja hyvinvoinnin kasvu turvataan. Suomen tulee vähentää riippuvuutta tuontienergiasta ja kasvattaa omavaraisuutta. Ilmastonmuutoksen nimissä ei saa ottaa käyttöön sellaisia energiantuotantotapoja, jotka pidemmällä tähtäimellä tuhoavat luontoa.
Akavalaisilla on tärkeä tehtävä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Heillä on pitkälti vetovastuu siihen liittyvistä koulutus-, kehittämis-, osaamis- ja tutkimustehtävistä. Siirtyminen kestäviin kulutus- ja tuotantotapoihin on suuri haaste, mutta myös mahdollisuus koulutetuille ryhmille.
