Juuri ennen talvisotaa poliisikoulussa
Talvisotaa ennen varatuomari Heikki Salo (1915–1980)oli poliisikolutuksessa Helsingissä. Hän sai helmikuussa 1939 päästötodistuksen Liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisialokaskurssilta N:o 26, keskiarvo oli 8,50. Koulutusaika oli 2.1.1939–28.2.1939.
Liikkuvan poliisin komennuskunta (LPK) perustettiin 15.9.1930. Se perustettiin alun perin koventuneen oikeistoterrorismin vastavoimaksi, mm. ehkäisemään Lapuan liikkeen tekemiä muilutuksia.
Aluksi liikkuva poliisikomennuskunta oli Helsingin poliisilaitoksen alainen valtakunnallinen osasto. Sen tehtävänä oli lähinnä poliittisten levottomuuksien torjunta, suurten huvitilaisuuksien ja laajojen työmaiden valvonta sekä alkoholin salakuljetuksen estäminen. LPK onnistui karsimaan mm. ennen sota-aikaa hyvin yleiset tapot minimiin
Vuonna 1944 sisäasiainministeriö erotti komennuskunnan Helsingin poliisilaitoksesta, ja nimi muutettiin liikkuvaksi poliisiksi.
Talvisotaan poliiseja vain poikkeustapauksissa
Talvisodan aikana Heikki Salo palveli nuorempana konstaapelina Helsingin poliisilaitoksen keskuspoliisiosastossa.
Talvisodan aikana poliisimiehet toimivat pääsääntöisesti omissa viroissaan, elleivät olleet niistä eronneet rintamalle päästäkseen. Jatkosodan aikana yleinen asevelvollisuus koski myös poliisimiehiä.
Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mitä Heikki Salo teki talvisodan aikana poliisina. Seuraava kuvaus poliisin työstä talvisodassa antanee taustaa myös Heikki Salon toimille talvisodassa: Talvisodan syttyessä jouduttiin vahvistamaan tasavallan turvallisuutta. Tasavallan suojelulaki säädettiin lokakuussa 1939 Siinä säädettiin erikoisvaltuudet valtakunnan turvallisuuden ylläpitämiseksi. Talvisodan päättyessä turvasäilössä oli 265 henkeä, jatkosodan loppuvaiheissa enimmillään 342 henkeä.
Välirauhan aikana reserviupseerikoulussa
Talvisodassa oli kaatunut poikeuksellisen paljon vänrikkejä. Niinpä tuli tarve jatkokouluttaa uusia reserviupseereita.
Heikki Salokin pääsi mukaan koulutukseen, vaikka hänellä oli vielä tuohon aikaan vain kansakoulun päästötodistus. Sotilaspassissa lukee: ”Suoritti RUK:n 8.5.–31.8.1940; Päästötodistus Sotakoulukeskuksen 47. reserviupseerikoulukeskuksen 47. reserviupseerikurssin viestilinjalta 6.9.1940.”
Kurssilta 47 valmistui yhteensä 1 155 reservin upseeria. Heikki Salo oli RUK:n ajan palkattomalla virkavapaalla nuoremman konstaapelin virasta Helsingin poliisilaitoksen keskuspoliisiosastolta. Hänet ylennettiin vänrikiksi syyskuussa 1940.
Reserviupseerikoulu oli perustettu vuonna 1920 ja toiminut pääsääntöisesti Haminassa. Talvi- ja jatkosodan ajaksi koulu siirrettiin kurssin 43 aikana joulukuussa 1939 Niinisaloon, jossa toiminta jatkui vuoteen 1945 Upseerikoulun nimellä. Silloin liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta reserviupseerikoulutus keskeytettiin kurssin 61 ollessa käynnissä.
Talvisota oli paljastanut konkreettisesti, että reserviupseereita oli koulutettu liian vähän. Niinpä vuosina 1940–41 valmistui noin 8 000 uutta reserviupseeria, mikä oli lähes sama määrä kuin koko 1930-luvulla yhteensä. Juuri ennen kesäkuun 1941 liikekannallepanoa annetulla asetuksella poistettiin reservi-etuliite upseerien ja aliupseerien arvoista. Tällä toimella haluttiin korostaa päällystön yhtenäisyyttä. Niinpä Niinisaloon muuttaneen reserviupseerikoulun nimeksi tuli siis Upseerikoulu. Niinisalossa koulutettiin kahta kurssia rinnakkain. Myös kadettikoulussa ehdittiin kouluttaa ennen jatkosotaa kaksi poikkeuksellisen suurta kurssia.
Hangon rautatiepoliisin välirauhan aikana
Heikki Salo toimi upseerikoulun jälkeen rautatiepoliisina Hankoniemellä, joka oli luovutettu maaliskuussa 1940 Neuvostoliiton tukikohdaksi. Ansioluettelon mukaan Salo oli LPK:n Rautatieosaston konstaapelina virallisesti ajan 14.9.1940 – 31.12.1941. Käytännössä hän astui sotapalvelukseen 18.7.1941, minkä jälkeen hän soti etulinjassa Pohjois-Karjalassa.
Liikkuvan Poliisikomennuskunnan yhteyteen muodostettiin 1940-luvulla rautatieosasto, jonka tehtäviin kuuluu Hankoon suuntautuvan venäläisen junaliikenteen turvallisuusvartiointi.
Moskovan rauhassa 12.3.1940 Suomi joutui luovuttamaan Hankoniemen ja Hangon kaupungin Neuvostoliitolle merisotatukikohdaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Alueen koko oli 115 neliökilometriä ja sillä oli neljäsataa saarta.
Luovutusajankohta oli 22.3.1940 klo 24.00. Alueelta oli evakuoitu kaikki väestö, jota sillä hetkellä oli noin kolmetuhatta henkeä. Osa oli siirtynyt jo aikaisemmin muualle. Kotinsa menetti kahdeksantuhatta ihmistä.
Tarve tällaiseen tukikohtaan kuitenkin pieneni ratkaisevasti melko pian. Jatkosodan alkuvaiheissa Hankoniemellä ja sen saaristossa taisteltiin lukuisia mittakaavaltaan pieniä, mutta verisiä taisteluita. Syksyllä 1941 Hangon tukikohta oli jäänyt kauas rintaman taakse. Neuvostoliitolla oli myös vaikeuksia tukikohdan huollon hoitamisessa. Tästä syystä Neuvostoliitto päätti evakuoida sen väen Leningradiin (nyk. Pietariin). Joukkojen evakuointi alkoi lokakuun lopussa ja viimeinen evakuointialus lähti Hangosta 2.12.1941.
Kaupunki jätettiin voimakkaasti miinoitetuksi, mikä aiheutti varotoimenpiteistä huolimatta useita vahinkoja. Neuvostoliiton luopuminen Hangosta vahvistettiin lopullisesti Pariisin rauhansopimuksessa 1947.
Niin kauan kuin Hankoniemi oli Neuvostoliiton hallussa, venäläisten rautatiekuljetuksia valvoi siis LPK:n rautatiepoliisi. Ajalta on vähän tietoja. Heikki Salo itse oli harvasanainen asiasta. Hän kertoi kuitenkin olleensa junissa, joissa kuljetettiin venäläisiä sotilaita. Salo opiskeli tuolloin myös venäjää, ja hänellä oli vielä vuosia myöhemminkin tallella venäjänkielisiä opiskeluvihkoja ja kirjoja.
Tuolta ajalta on kuitenkin säilynyt yksi kotiväelle Lahteen lähetetty kirje, joka on päivätty ”Junassa 19.12.1940”. Se hieman taustoittaa tunnelmia: ”Saankin nyt vähän pitemmän vapaan, sillä saan olla poissa yhdeltä junareissulta ja menen vasta Karjaalle siksi, että ennätän mukaan seuraavalle. En tiedä varmasti, vaikka ennättäisin käydä tullessa kotona, mutta tuskinpa sentään, sillä ryssien liikenne on ollut kohtalaista. Soittelen nimittäin huomen illalla H:kiin ja saan sieltä tietää missä vaiheessa työt ovat. – – Olin tässä nyt välillä puolitoista viikkoa ylikonstaapelina ja hyvinhän se meni mikäpäs siinä.”
Junapoliisin työn ”arvaamattomuudesta” kertoo kirjeen lopussa oleva merkintä joulusuunnitelmista (kirjehän oli kirjoitettu 19.12., joten jouluaatto oli vain vajaan viikon päästä.): ”Joulusta en osaa sanoa vielä mitään. Voi olla, että parhaillaan silloin olemme matkalla, mutta jos vain reissut vähänkin sopivat, yritän tulla kotiin, kai siellä sitten joku ainakin on kotona.”
Kirje päättyy seuraavasti: ” Eipähän tässä nyt sen kummempaa asiaa olekaan. On vähän vaikea kirjoittaakin, kun juna (vaunu) keikkuu kovasti. Kohta tulee Lahti ja jos juna pysähtyy pitemmäksi aikaa, pistän tämän siellä postiin. Terveisin Heikki.”
Pärmin pirujen upseerit poliiseja ja miehistö vankeja
Toukokuussa 1941 muun muassa AK III järjesti karttaharjoituksia Savonlinnassa. Saksa aloitti hyökkäyksen itään 22.6.1941 eli operaatio Barbarossa alkoi. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 25.6.1941 Helsinkiä, Turkua ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa. Samana päivänä pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Sotapalvelukseen Heikki Salo on sotilaspassin mukaan ”astunut 24.7.1941; hänet on siirretty ErP21 31.8.1941; toimi joukkueenjohtajana.” Siviilityössäänhän Heikki oli edelleen LPK:n rautatiepoliisissa, josta oli saanut virkavapaata.
Heikki Salo taisteli jatkosodassa erillispataljoonassa 21, joka oli osa niin sanottua ryhmä Oinosta, joka puolestaan oli osa ”Karjalan armeijaa”. Mannerheim käski 29.6.1941 perustaa Karjalan armeijan, jonka tehtävänä on lyödä vastassa olevat viholliset sekä saavuttaa Syvärinjoki ja Äänisjärvi. Tämän sadantuhannen taistelijan armeijan komentajaksi tuli Erik Heinrichs.
Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella ja luoteesta Laatokkaa kohti 10. heinäkuuta. Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat.
Heinrichsillä oli käytössään huippuluokan sodan ammattilaiset. VI armeijakuntaa komensi kenraalimajuri Paavo Talvela ja VII armeijakuntaa kenraalimajuri Woldemar Hägglund. Lisäksi Karjalan armeijassa oli ryhmä O, jota komensi kenraalimajuri Wolde Oinonen. Ryhmä Oinoseen kuului Ratsuväkiprikaati sekä 1. ja 2. jääkäriprikaatit. Myöhemmin myös Saksan 163. divisioona liitettiin armeijaan.
Karjalan armeijaan ja nimenomaan ryhmä Oinoseen liittyi 31.8.1941 myös Heikki Salo. Hän liittyi osaksi samana päivänä perustettua erillispataljoona 21:tä. Joukkue sai sittemmin myös lempinimet Pärmin pirut ja Musta nuoli. Lempinimensä pataljoona sai komentajansa, 54-vuotiaan majuri Nikke Pärmin mukaan.
Pataljoona oli miehistöltään hyvin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen joukko-osasto. Suurin osa koostui näet vangeista. Osa oli poliittisia ja osa rangaistusvankeja. Upseeristo oli puolestaan pääasiassa poliiseja.
Pataljoonan upseereita, joiden joukossa oli Heikki Salo, koulutettiin ensin Hyvinkäällä, josta se siirtyi elokuun lopussa Riihimäelle. Suurimmalla osalla oli upseerikoulutuksen lisäksi poliisitausta tai sotapoliisikoulutus. Perusryhmän muodostivat Hyvinkään koulutuskeskuksesta 22. ja 23. sotapoliisikomppaniat. Näitä täydensivät vapaaehtoiset, joihin lukeutui Heikki Salo. Yhdessä he muodostivat pataljoonan kantahenkilöstön.
Pataljoonan komentaja Nikke Pärmi kuvailee upseereitaan vaimolleen kirjoittamassaan kirjeessä seuraavasti: ”Eräässä suhteessa olen tyytyväinen upseereihin nähden. Ne ovat osaltaan korkeinta luokkaa, samoin myöskin alipäällystö”.
Pärmin puhetyyli johtamistaidon salaisuus
Nikke Pärmi itse oli varsin värikäs persoona. Ja etenkin hänen puhetapansa on jäänyt elämään monissa kaskuissa. Pärmin puhetyylissä kaikki t-kirjaimet muuttuivat d-kirjaimiksi ja hänen puheensa oli täynnä sivistyssanoihin liittyviä letkautuksia. Sivistyssanat ilmenivät hänen puheessaan (todennäköisesti tahallisesti) väärissä yhteyksissä tai usein niiden tarkoitus ja merkitys jäi ainiaaksi epäselväksi. Tämä seikka yhdistettynä erinomaiseen tilannetajuun teki hänestä alaistensa keskuudessa kunnioitetun, hauskan ja ihaillun persoonan. Todellisuudessa Nikke Pärmi osasi puhua erinomaisesti kirjakieltä sekä hänen sivistyssanavarastonsa oli myös erinomaisesti hallussa.
Sivistyssanojen ”väärin käystöstä” on jäänyt elämään sanonta: ”Kun muut ovat pessimistejä, minä olen onanisti”.
Puhetapaansa Pärmi perusteli kuulemma itse näin: – Duoda duoda hyvä veli, jos minä puhelisin kuin doised, minä en olisi minä, mudda kun puhun niin kuin puhun, niin minä olen minä.
Mutta Pärmin puhetapaan liittyi myös selkeästi harkittu psykologinen ja johtamistyyliin liittyvä elementti: – Duoda, duoda, jos minä puhuisin mensdraadion sijasta memorandumista, niin eihän ne miehed sidä muisdaisi, mudda nyd niille jää dämä asia mieleen.
Rintamalle vankien kanssa
Riihimäelle oli aluksi koottu noin 250 upseerin ja aliupseerin joukko, jota ihmetytti aluksi miehistön puuttuminen.Ihmetys kasvoi kun paikalle saapui sisäministeri Toivo Horelli seurassaan eversti Martola.
Sisäministerin puheen sisältö paljasti upseereille mistä tilanteessa oli loppujen lopuksi kysymys: ”Suomen hallitus on kiitollinen niistä suuriarvoisista saavutuksista, joihin isänmaamme puolustusvoimat ovat tähän asti yltäneet. Vihollinen tekee kuitenkin kaikkensa tuhotakseen meidän pienen kansamme. Siksi meidän tulee jännittää kaikki voimamme, ettei vihollinen pääse hävittämään kotejamme ja perheitämme.
Niinkuin kaikin tiedämme, on maamme vankiloissa ja turvasäilöissä lukuisa joukko asekuntoisia miehiä. Ainakin osa heistä on nyt ilmaissut halunsa saada osallistua taisteluihin vapautemme puolesta.
Maamme hallitus on, neuvoteltuaan siitä puolustusvoimiemme johdon kanssa, päättänyt perustaa uuden, aluksi jalkaväkipataljoonan suuruisen joukko-osaston, jonka rungon muodostaisi nämä kaksi vahvistettua sotapoliisikompaniaa. Täydennys saataisiin sitten vankiloista vapaaehtoisesti rintamalle pyrkivistä vangeista. Heitä on tällä erää tulossa noin 800 miestä. Tiedämme kyllä kaikin, kuinka suuri vastuu tällaisesta kokeiluluontoisesta asiasta lankeaa juuri teidän harteillenne. Vain teidän avullanne voimme luottavaisin mielin ryhtyä kokeilemaan tätä uutta järjestelyä. Jos te tässä tehtävässä onnistutte, niinkuin siihen vakaasti luotamme, maamme hallitus tulee teidät aivan erikoisella tavalla palkitsemaan.
Toivotan teille halltuksen puolesta onnea ja menestystä tässä suuriarvoisessa ja tärkeässä tehtävässä.”
Topi Vaara kuvaa kirjassaan ”Pärmin pirut” puheen jälkeisiä tunnelmia upseerien joukossa seuraavasti: ”Tarkastusmuodollisuuksien päätyttyä juostiin kiireesti kasarmiin kuivattelemaan vaatteita. Siellä ministerin yllättävä ja suorastaan tyrmäävä puhe aiheutti kiivaan keskustelun ja hyvin erilaisia tulkintoja esitettiin. Yleinen mielipide kuitenkin oli se, että olisi aivan oikein päästää myöskin vankilain hoidokit rintamalle. Hyvin jyrkästi paheksuttiin sitä, että juuri sotapoliisia tultaisiin käyttämään sille kuulumattomiin tehtäviin.”
Pärmin pirujen miehistö koostui vangeista
Syyskuun alussa1941 saapuivat ensimmäiset erät pataljoonan miehistöksi. Sukevan ja Pelson vankiloista saapui noin 550 vapaaehtoista rangaistusvankia. Monet heistä oli tuomittu sotaväen rikoslain mukaan, mutta joukossa oli mukana myös tavallisia rikosvankeja. Heidät oli luvattu armahtaa, kun he olivat lupautuneet rintamapalvelukseen ja nimenomaan etulinjaan. Joukossa oli muun muassa taposta ja puukotuksesta tuomittuja.
Riihimäelle saapui myös Köyliön turvasäilöstä 288 ”ryömäläistä”, lääkäri ja vasemmistopoliitikko Mauri Ryömän mukaan nimettyä miestä. He olivat olleet poliittisten mielipiteidensä vuoksi turvasäilössä. Joukossa oli 25 entistä punaupseeria. Nämä poliittiset vangit tuottivat sittemmin ongelmia.
Rintamalle pataljoona lähti 9. päivänä syyskuuta. Lähtö viivästyi, kun toisen junan veturi putosi kiskoilta Riihimäen asemalla. Syyksi epäiltiin sabotaasia. Seitsemän ryömäläistä käytti hämminkiä hyväkseen ja karkasi, heidän joukossaan Yrjö Leino (kommunisti, joka toimi sisäministerinä heti jatkosodan jälkeisinä ”vaaran vuosina”) ja puoluevirkailija Oskar Ketovirta.
– Duoda duoda. Ei se soda kahdakaan miesdä darvidse, ei ainakaan duollaisia”, Pärmi kommentoi tapausta omalla kuivallla huumorillaan.
Erillinen pataljoona 21 saapui rintamalle ja alistettiin kenraalimajuri Wolde Oinosen Ryhmä O:lle, joka toimi Äänisen luoteispuoleisissa erämaissa. Pataljoonaa vastassa oli karjalaisista ja emigranttisuomalaisista koottu valiorykmentti JR 52, jonka I pataljoonan komentajana toimi kapteeni Paavo Kataja.
Pärmin pataljoona sai vihollisen puolelta osakseen propagandaryöpyn kovaäänisten ja lentolehtisten kautta. Puna-armeija tiesi jopa pataljoonan upseerien nimet. Erityisen ryöpytyksen kohteeksi joutui Pärmi.
– Duoda duoda. Meisdä on tullud kansainvälinen kuuluisuus, Pärmi kommentoi saamaansa vastaanottoa tyynesti.
Aluksi pataljoona joutui perääntymään Puna-armeijan kiivaan hyökkäyksen edessä. Pärmi sai kuitenkin tilanteen hallintaansa ja linjat kestivät. Onkamuksen taistelujen aikana Pärmin pataljoona motitti joukon vihollisia.
– Däällä on nyd ryssiä pussissa, Pärmi ilmoitti puhlimitse esimiehelleen, eversti Alonzo Sundmanille.
–Eikö majuri tiedä, mitä sitten tehdään? Sundman vastasi.
Pärmi löi loukkaantuneena luurin kiinni ja soitti uudelleen seuraavana aamuna: – Herra eversdi, duoda duoda. Nyd ei ole pussia eikä ryssiä.
Puna-armeija kehotti suomalaisia loikkaamaan vihollisen puolelle. Alkukahinoiden aikana yliloikkauksia oli noin kahdeksankymmentä. Pärmi ilmoitti asiasta komentoportaaseen: – Däällä on nyd ryhmä miehiä, joiden kenddäposdiosoide on muuttunud.
Loput ryömäläisistä, noin kaksisataa miestä, poistettiin pataljoonasta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja lähetettiin takaisin työleirille. Leirin päälliköksi siirrettiin rintamaolosuhteisiin sopimaton kapteeni Kartano.
Rangaistusvangit erinomaisia taistelijoita
Pärmi oli tyytyväinen pääosaan joukoistaan ja nimenomaan rangaistusvankeihin: ”Huomattava osa ryhmästä on erinomaista taistelija-ainesta”, Pärmi toteaa raportissaan tasavallan presidentille. ”Nämä miehet ovat olleet sopimattomia rauhanajan järjestyneisiin varuskuntaoloihin, mutta osoittavat erinomaista kuntoa rintamalla.”
Pärmi ei salannut tyytyväisyyttään, kun ryömäläiset oli poistettu pataljoonasta: ”Kun nyd kymmenen prosenddia padaljoonasdani on karannud dai pandu pakkodyöhön, menen loppujen kanssa vaikka pirun vuorille.”
Pataljoonan nimeksi vakiintui Musta nuoli. Asepuvun hihaan ommeltiin musta ylösalaisin oleva V-kirjain.
Pärmi johdatti pataljoonansa taisteluihin Onkamusjärvellä, Vuohtjärvellä (jossa Heikki Salo haavoittui), Vansjärvellä, Salmissa, Lintujärvellä, Porajärvellä, Pälkjärvellä, Semsjärvellä, Kumsassa, Plakkovaaralla, Ahvenjärvellä, Tsopinassa, Ristijärvellä ja Karhumäellä sekä Stalinin-kanavalla.
Vuoden 1942 toukokuussa Pärmi siirrettiin pois rintamajoukoista yli-ikäisenä rintamapalvelukseenja hänet sijoitettiin Jalkaväenkoulutuskeskus 16:sta, josta hänet siirrettiin vielä samana vuonna paikallispäälliköksi Kuopin suojeluskuntaan, missä hän palvelikin sodan loppuun saakka. Samalla lakkasi olemasta myös Mustan Nuolen Pataljoona.
Toukokuussa 1941 sen jatkoksi perustettiin erinäisillä siirroilla ja täydennyksillä Jalkaväkirykmentti 101. Mutta jo sitä ennen Heikki Salo oli joutunut jättämään haavoitumisensa vuoksi Mustan Nuolen ja Pärmin.
Pärmi ja Salo tapasivat uudestaan 1950-luvulla Kuopiossa, missä heikki Salo töissä apulaispoliisitarkastajana Kuopion lääninhallituksessa. Sotien jälkeen Pärmi siirtyi isännöitsijäksi Oy Savon Vaneri- ja Kuitulevytehtaalle, missä hän työskenteli vuoteen 1947 saakka. Pärmin kunniaksi järjestettiin tämän kirjoittajan muistin mukaan 1957 Kuopiossa 70-vuotisjuhlat (Pärmi oli syntynyt 9.5.1887), Ja tällöin Heikki Salo tiettävästi tapasi Pärmin.
Heikki Salon haavoittuminen
Ratkaiseva käänne Hekki Salon sodankäynnissä ja koko elämässä tapahtui lokakuussa 1941. Sotilaspassi kertoo asian hyvin ytimekkäästi: ”Haavoittui Vuohtjärvellä 3.10.1941”.
Heikki Salo itse kertoi haavoittumisestaan aika vähän. Sotatoverit ovat sen sijaan dokumentoineet asiaa. Topi Vaaran kirjassa ”Pärmin pirut” sivulla 87 tapaus kuvataan seuraavasti:
Mustan Nuolen pataljoonan pääjoukko oli asettunut Onkamukseen. Osa pataljoonasta, 2 joukkuetta, oli asetettu 28.9. kenttävartioon Märändyksen kylään Säpsjärven itärannalle. Sinne oli Onkamuksesta matkaa noin 20 kilometriä.
Yöllä 3.10.1941 puhelinyhteys Märändyksestä Onkamukseen meni poikki.Vääpeli Karhunen ja pari muuta miestä meni tutkimaan linjaa maastossa. Pimeässä Karhunen astui vihollisen asettamaan polkumiinaan ja haavoittui jalkaan. Asiaa tutkittaessa aamulla todettiin, etä puhelinlinjat oli katkottu useista kohdista linjapihdeillä.
”Kun asia todettiin vihollisen tihutyöksi, lähti pataljoonan viestiupseeri, vänrikki Heikki Salo, kaksi aliupseria ja muutamia viestimiehiä Onkamuksesta vaarallista polkua pitkin kohti Märändystä tutkiakseen näitä alati epäkunnossa olevia linjoja. Mutta heidän matkantekonsa keskeytyi ikävällä tavalla. Jostain syystä he olivat poikenneet merkityltä polulta ja joutivat polkumiinojen silpomiksi. Vänrikki Salo, alikersantit Autio ja Paavola sekä eräs viestimies haavoittuivat vaikeasti.”
Heikki Salo on itse muistellut perheelleen haavoittumistaan. Sen mukaan hän kantoi selässään haavoittunutta toveriaan, kun itse astui miinaan. Sen vuoksi hänellä oli pää alaspäin ja hän haavoittui pahasti myös leukaan. Toinen jalka murtui ja jouduttiin sittemmin amputoimaan.
Topi Vaaran kirja jatkaa tapahtumien kulkua: ” Koska haavoittumispaikka olo lähellä Märändystä, tuli sieltä juoksujalkaa ryhmä miehiä avuksi. Salo makasi maassa, häneltä oli molemmat jalat poikki ja ainakin sillä hetkellä hän oli täysin sokea.”
” Metsän puista tehdyillä tilapäisillä paareilla kannettiin näitä neljää vaikeasti haavoittunutta vaarallista polkua Onkamukseen. Se oli tuskien taival jokaiselle aseveikolle.”
Heikki Salon kertoman mukaan tällä kantomatkalla hänen sydämensä olisi pysähtynyt. Miehet eksyivät polulta ja pudottivat vahingossa paarit, joilla Heikki Salo makasi. Tämä putoaminen oli onni onnettomuudessa. Sen ansiosta Heikki Salon sydän rupesi uudelleen sykkimään.
Kirje sotasairaalasta – uskoa ja epäuskoa
Haavoittumisen jälkeisestä ajasta kertoo sotilaspassi ytimekkäästi: ”Siirretty Sotasairaala 30:een 3.10.1941”.
Historiankirjoista löytyy lisätietoa. Jyväskylän lähellä olevassa Kinkomaan sairaalassa toimi sotasairaala 30. Tänne oli sijoitettu suuri leukavammaisten osasto. Päällikkölääkärinä tällä osastolla oli plastiikkakirurgi Atso Soivio. Häntä Heikki Salo muisteli lämpimästi moneen kertaan ja piti Soiviota jonkinlaisena elämänsä pelastajana.
Sotasairaala-ajalta on säilynyt Heikki Salon kirje, joka on päivätty 30.10.1941. Kirje alkaa hyvin synkissä merkeissä, sillä Heikki on juuri saanut tiedon, että hänen sisarensa Hilkan mies, korpraali Heikki Johannes Hurri on kaatunut 16.10.1941 Pertjärvellä:
”Hyvät kotiväet! Jossakin sananlaskussa muistaakseni sanotaan, että onnettomuudet eivät tule yksitellen ja siltä nyt ainakin näyttää. Oli tosiaankin ikävä asia se Heikin kaatuminen. Minulle ainakin teki niin pahaa, ettei tahtonut mennä ruoka alas kurkusta.Eihän hänellä tosin ole enää enään kärsimyksiä eikä huolia, mutta eihän hän vielä olisi pois joutanut.”
Hilkka-sisko odotti tuolloin esikoistaan (joka sai nimekseen isänsä mukaan Heikki Hurri) ja otti miehensä kuoleman hyvin raskaasti. Kirjeessään Heikki Salo yrittääkin kannustaa sisartaan jaksamaan: ”Ymmärrän hyvin, että Hilkasta tuntuu tämä aivan mahdottomalta kestää, mutta – yritä olla kuitenkin luja Hilkka. Elämä kolhii kyllä joskus vähänkin liiankin kipeästi, mutta samalla se myös kasvattaa, ja ajan kuluessa haavat arpeutuvat”.
Heikki Salo oli vähän aikaisemmin mennyt kihloihin. Hän myös tiedosti, ettei voinut jatkaa poliisin ammatissaan yksijalkaisena. Itse hän ei näitä mietteitä kirjeessään kuvaa, vaan on jopa ajoittain leikkisä, kuten myöhemmästä kirjeen katkelmasta ilmenee.
Sen sijaan Topi Vaaran kirjassa on kuvattu haavoittumisen jälkeisiä epätoivoisia tunnelmia seuraavasti:
” Herra Jumala..auttakaa.. antakaa pistoolia, huusi Heikki Salo sydäntä särkevällä äänellä.
`Mitä sä nyt pistoolilla… kävikö pahasti ? ´kyseli hänen hyvä ystävänsä, luutnantti Malmi huolissaan.
– Molemmat jalat poikki.. enkä näe mitään.. koskee, koskee… antakaa pistoolia..”
– Hyvä veli, kyllä pahalta näyttää, mutta kyllä sinä selviät. Me autamme teitä, minkä voimme.”
Topi Vaara jatkaa kirjassaan: ”Ei ollut mikään ihme, vaikka Salo arvelikin sillä hetkellä elämänsä jatkumisen hyödyttömäksi ja toivottomaksi. Hän oli juuri ollut kihlajaislomalla ja nyt kaikki unelmat romuttuivat kerralla.”
Nämä olivat siis Heikki Salon tunnelmat 3.10.1941 Topi Vaaran dukumentoimina. Tosin Vaaran kirja on kirjoitettu 1977, joten muistikuvat eivät voi olla sanatarkkoja.
Sotasairaalasta kirjoitettu kirje kuvaa omaa tilannetta jo valoisemmin jopa huumorintajuisesti: ”Mitä minuun tulee, olen jo melko hyvässä kunnossa. Leuka on parantunut oikein ihmeellisen hyvin ja onkin nyt jo oikein siisti. Viheltäminenkin käy jo täysin hyvin, mikä on tällä leukaosastolla harvinainen saavutus. Joninlainen kauneusleikkaus siinä vielä suoritetaan (kunpa en vaan tulisi liian kauniiksi) ja luulen, ettei siihen sen jälkeen pahempia jälkiä enää jääkään”
Jalankin tilannetta hän kuvaa kirjeessä humoristisesti ja jopa hieman vähätellen: ”Jalka ei tosin ole ruvennut uutta kasvamaan, vaikka olenkin silloin tällöin vilkaissut josko päästä alkaisi varpaita näkyä. Muuten on senkin paraneminen edistynyt oikein hyvin, mikä johtunee minun hyvästä yleisvonnistani ja mainiosta ruokahalusta. Särkykin on heittänyt melkein kokonaan”.
Mutta sitten rehellisenä miehenä tuli Heikki Salolle tarve kertoa vitsien takaa totuuttakin: ”Parina päivänä tässä oli jo vähällä ruveta kiusaamaan uskon puute. Tuli vähän liian ikävä niitä poissa olevia varpaita ja niinkuin arvata saattaa, ei tällainen juttu ole sentään ihan kivutonkaan.”
Mutta sitten tuli taas tarve valaa uskoa omaisiin ja itseenkin. Vertaistukea ja kannustusta sai myös potilastovereilta: ” Sain kuitenkin uutta uskoa näiltä toisilta potilailta. Eräs kertoi, että joku hänen tuttavansa, jolta oli talvisodassa mennyt jalka, kävelee ja liikkuu nyt jokseenkin virheettömästi ja oli jo viime talvena osallistunut hiihtokilpailuihinkin, eikä vallan huonosti pärjännytkään.”
Ja toden totta Heikki Salosta itsestäänkin kehittyi vielä hyvä hiihtäjä, joka teki sittemmin pitkiä hiihtoretkiä myös Lapissa.
”Toisella oli vielä parempaa. Hänen kotikylästään oli joltakin talon pojalta talvisodassa myöskin hukkunut jalka ja viime talvena tämä jo ajeli tukkeja ja halkoja koko talven. Kesällä oli myös pelloilla tehnyt kaikkia töitä niinkuin ennenkin ja mikä parasta, on kuulema halavattu vielä kova tanssimaankin. Ai jai kun teki oikein sielusta hyvää.”
Myös Heikki Salo oppi tanssimaan hyvin proteesinsa kanssa. Sitä varten teetettiin oma proteesi, jota Heikki kutsui tanssijalaksi.
”Hyvä merkki oli myöskin mielestäni se, kun eilen radiosta musiikkia kuunnellessani alkoi tuntua niinkuin ne poissa olevat varpaat rupeaisivat nytkähtelemään musiikin tahdissa. Minulla on nimittäin sellainen tunne, niinkuin koko jalka olisi vielä jäljellä ja joskus saattaa kantapäätä tai varpaita särkeä aika lujasti. Olen ollut jo kainalosauvojen kanssa liikkeelläkin, mutta eihän sitä vielä kärsi kovin kauan pitää alaspäin.”
Tämä Heikki Salon kirjeessään kuvaama tuntemus on niin sanottu aave- eli fantomtuntemus ja -kipu. Se on hyvin yleinen raajansa menettäneillä. Vaikka jalka tai käsi on menetetty, hermoradat ovat tallella ja ne antavat vääriä viestejä. Heikki Salo ei kyllä myöhemmin kaikeksi onneksi enää kärsinyt aavekivusta, vaikka muuta riesaa tyngästä kyllä oli.
Ja sitten oli kirjeessä taas toiveikkuuden ja optimismin vuoro.
”On tosiaankin oikein hauskaa, jos teistä jotkut pääsevät tänne käymään. Kiirettähän ei ole, järjestäkää työt ja asiat ensin kuntoon, sillä henki minussa istuu kiinni lujasti kuin kollikissassa. Kirjoittakaa nyt kuitenkin pian, vaikka pääsisitte pikemminkin tänne tulemaan, sillä täällä maatessani haluaisin tietysti tietää mahdollisimman tarkkaan kuinka voitte. Lämpimät terveiset –Heikki”
Kirjettä lukiessa havaitsee, että Heikki Salo oli taitava kynänkäyttäjä. Tässä yhteydessä on muistettava, että Salo oli tuolloin vasta käynyt kansakoulun. Sen lisäksi hän oli käynyt poliisikurssin ja pikakoulutettu reservin upseriksi. Näissä koulutuksissa ei pääpaino ollut kirjallisuudella eikä kirjoittamisella.
Heikki Salo sotainvalidina poliisina jatkosodan loppupuolella
Jatkosodan aikana noin kolmannes läänien vakinaisesta poliisivoimasta siirtyi sotapalvelukseen. Niinpä kotirintamalla oli poliiseista pulaa. Muun muassa sotapoliisit toimivat kotirintamalla liikenteen valvojina. Myös sodassa vammautuneita poliiseja tarvittiin kotirintamalla. Heikki Salokin meni sotasairaaloista päästyään takaisin töihin.
Ihan varmaa tietoa siitä, mitä hän teki, ei ole. Sotilaspassissa on merkinnät ”Hel. skp E 23.11.1942” sekä ”Vapautettu sotapalveluksesta 28.2.1943.”
Vaimo Gurli Salo on kertonut perheen asuneen tuolloin Helsingissä Meritullinkadulla. Kun ilmahälytys tuli, Heikki Salo meni töihin Sofiankadulle ja Gurli Salo pommisuojaan. Erään kerran pommi osui viereiseen taloon, jolloin oman asunnon ikkunat menivät rikki. Gurli-vaimo kiiresti laittoi huovat ikkunoihin, jotta Heikki puolisolle ei tulisi kylmä, kun hän töistä tultuaan joutuisi ottamaan proteesin pois.
Heikki Salon tehtäviä poliisin palveluksessa haavoittumisen jälkeen selventää myös seuraava kuvaus poliisin työstä jatkosodan aikana:
Kotirintamalla poliisin tehtävät pysyivät pääsääntöisesti samanlaisina kuin rauhankin aikana. Lisäksi tulivat kuitenkin säännöstelyrikosten valvonta ja muunlaiset toimet, jotka liittyivät ihmisten liikkumisen valvontaan sekä vakoilijoiden ja sabotöörien toiminnan estämiseen ja heidän kiinniottamiseensa. Omaisuusrikosten määrä kasvoi tasaisesti koko sodan ajan kotirintamalla ja se työllisti supistettuja poliisivoimia. Naisten määrä siviilioikeuksissa tuomituissa nousi myös koko sodan ajan, ollen vuonna 1939 12 % ja vuonna 1944 jo 26 %. Tämä johtui tietysti siitä, että miehet olivat rintamalla ja heidät tuomittiin kenttäoikeuksissa. Kenttäoikeuksissa tuomittiin vuosina 1939–1941 vapausrangaistuksiin 61.000 henkeä ja siviilioikeuksissa 36.000. Tämä osoittaa rikosongelman siirtyneen rintamalle samassa suhteessa sinne siirtyneiden miesten kanssa. Lisäksi erityisesti Liikkuvan poliisikomennuskunnan tehtävät laajenivat normaalista huomattavasti, kun matkustuskieltoalueen valvonta siirtyi sotilailta poliisille.
Juristiksi sotainvalidina ja työn ohella
Sodan jälkeen ei vammautuneella, jalka-amputoidulla poliisilla ollut käyttöä normaaleissa poliisin tehtävissä. Niinpä Heikki Salo siirrettiin vammojen parannuttua hallinnollisiin tehtäviin ”kirjoituspöydän taakse”. Hän toimi sisäasianministeriössä vuosina 1946–1954 ensin poliisiasianosaston vt. jaostosihteerinä ja sitten ulkomaalaistoimiston vt. toimistosihteerinä. Mutta halu opiskella ja edetä uralla oli kova.
Jo sairauslomaansa hän oli hyödyntänyt opiskelemalla Helsingin suomalaisessa yksityislukiossa päästen ylioppilaaksi 1945.
Ylioppilaaksi päästyään ja sairasloman päätyttyä hän meni töihin sisäasianministeriöön ja opiskeli työn ohessa Helsingin yliopistossa lainopillisessa tiedekunnassa suorittaen ylemmän oikeustutkinnon 12.12.1951. Varatuomarin arvon hän sai toukokuussa 1959.
Työuraansa hän jatkoi eläkkeelle siirtymiseensä saakka poliisin tehtävissä, nyt päällikkötasolla. Ensin Kuopion apulaispoliisitarkastajana ja sitten Varkauden nimismiehenä.
KUKA?
Heikki Salo, varatuomari, nimismies
s. 17.12.1915 Iitti; k. 25.11.1980 Espoo
· Koulutus:
– ylioppilas, Helsingin suomalainen yksityislukio 24.4.1945
– ylempi oikeustutkinto 12.12.1952, Helsingin yliopisto
– varatuomari 29.5.1959
· Työura:
– poliisihallinnon eri tehtävissä 1939–1954
– Kuopion läänin apulaispoliisitarkastaja 1954–1959
– Varkauden nimismies 1959–1978 (eläkkeelle)
– Varkauden kaupungin henkikirjan ja siviilirekisterin pitäjä 1959–1978
– Varkauden perintöverolautakunnan valtionasiamies 1960–1961
· Luottamustoimet (Varkauden ajalta):
– Varkauden terveydenhoitolautakunnan jäsen 1962–1965
– Kuopion läänin liikennetoimikunnan jäsen 1964–1968
– Varkauden Rotaryklubin jäsen; toimi klubin presidenttinä 1969–1970
– Varkauden säästöpankin hallituksen jäsen 1961–1978; ja sen puheenjohtaja (1972–1978)
· Sotapalvelus ja sotilasrvot:
– palveli jatkosodassa vänrikkinä Er. pataljoona 21; haavoittui Vuohtajärvellä 3.10.1941 kasvoihin; toinen jalka amputoitiin polven alapuolelta (opiskeli haavoittumisen jälkeen)
– sotilasarvot: luutnantti 1954; kapteeni 1968
Lähteitä
Ahtiainen, Eeva-Kaisa: Mies ja pirut, Nikke Pärmin elämä. Otava: 2005.
Poliisin tehtävistä sodan aikana http://www.poliisi.fi/poliisi/poliisimuseo/home.nsf/files/5400%20uhri/$file/5400%20uhri.pdf
Vaara, Topi: Pärmin pirut.Otava: 1977.
Heikki Salon kotiarkisto, joka on hänen tyttärensä ja tämän artikkelin kirjoittajan, OTK Ritva Juntusen (os. Salo) hallussa.
