Lyhyt katsaus asianajouraani. Se on ollut kunniakas. Kestänyt neljäkymmentä vuotta ilman yhtään huomautusta tai varoitusta. Vastaanotin noin 6 000 toimeksiantoa asianajajana. Se merkitsee noin 15 000 esiintymistä oikeudessa, sillä valtaosa toimeksiannoista käsitti useita oikeusistuntoja. Voisin myös helposti laskea, paljonko olen juttua kohden keskimäärin ansainnut, mutta jätän väliin, koska seuraava kysymys olisi tämä: mihin helkkariin kaikki rahat menivät?
Oikeastaan olisin voinut jättää koko homman jo alle viisikymppisenä (jos olisin ollut varakas), sillä työvuodet olivat jo pulkassa ottaen huomioon vähäiset lomat, vain muutaman sairauspäivän ja tuhannet työtunnit iltaisin ja viikonloppuisin. Ja mitä sitten olisin tehnyt? Joutomiehenä 50 vuotiaana? Sepä se!
Toisaalta elinikä kuulemma pitenee. Eli eivätköhän muutamat jo vietetyt eläkeläisvuodet riitä, kuluneissa parissakin on ollut tekeminen. Taidanpa kohta palata sorvin ääreen, ensin alkuun voisin lämmitellä tekemällä niin sanotusti pellehypyn pakkokeino-osastolle jonkun puolesta. ”Mä lähden stadiin. Kyllä minut kaikki muistaa. Poliisi, kuka ties!”
Vähin erin siirtyisin takaisin oikeaan istuntoon, tekemään kysymyksiä, kuulustelemaan todistajia, pledeeraamaan ja jättämään laskun. Luulen, että vanhasta muistista kaikki kävisi leikiten.
Lyhyt katsaus edeltäneeseen työuraani. Työelämäni alkoi maatalous- ja metsätöissä. Rehellistä ja tervettä menoa. Kesätöissä kaupungissa sittemmin petyin. Samanlainen duunari nimittäin oli se kirjapainon palkkapussien jakaja kuin minäkin. Antoi tilipussin, jossa piti olla 16 542 markkaa. Onneksi uteliaana avasin kuoren siltä seisomalta ja totesin, että snellu eli kymppitonni puuttui. Jakaja ilmeenkään värähtämättä sanoi ”ai jaa” avaten kirjoituspöydän keskilaatikon ja antoi siinä näkyvillä olleen ja puuttuvan setelin minulle. Rahanarvon pohdiskelijoille tiedoksi, että rippilahjaksi saamani rannekellon puhdistus maksoi 2 000 markkaa.
Seuraavana kesänä olin Englannissa töissä. Kerran viikossa oli palkkapussien jako kaikille meille keittiöpojille. Eikä kertaakaan huijauksen yritystä. Vapaapäivänä muuanna matkustin taas Lontooseen. Ostin kuminaamarin ja annoin kymmenen punnan setelin. Sain vaihtorahat viidestä punnasta, mutta elämä oli jo opettanut. Olin tarkkana ja sain vitosen lisää, nostettuani pienen älämölön. Eli englantilaisittain alamolon.
Siinä tausta pähkinänkuoressa. Onneksi Kalle Päätalon Iijoki-sarja opetti minulle aiempien metsä- ja maatalouskokemusteni lisäksi, että suomalainen on kuitenkin rehellinen ja ahkera luonteeltaan, kunnioittaa kovaa työtä, ei ole mikään kuminaamarikauppias eikä yritä varastaa koulupojan palkkapussista.
Naputtelen illalla nimeni googleen. Liekö siellä kovin paljon jutuistani, avustin sitä ja tätä ja lausuin niin ja näin. Toistatuhatta hakutulosta, sivu yksi, sivu kaksi, sivu tuhatkaksisataa, ei mitään. Olen ollut pakinoitsija. Kirjoittanut sinne ja tänne. Ei mainintaa edes siitä, kun lehdet otsikoivat oikeusselostuksensa komeasti: ”Puolustus ampui täyslaidallisen!” Muistaakseni olin vain kiistänyt syytteen. Ehkä syynä on se, että turhankin monet yleisöä kiinnostavat juttuni toivomuksestani julistettiin salaisiksi sadaksi vuodeksi.
Lopetan. On tärkeätä menoa. Pitää mennä ostamaan Etolasta potta. Lapsenlapselle kaunis, punainen potta. Entiselle taisi käydä kuin pietarilaissuutarin potalle. Hieno potta, neljä euroa, siihen voi tunkea muistelot työurastakin. Neljäkymmentä vuotta. Hui hai!
Jukka Varviala
