On joulukuun 27. päivä vuonna 1945. Pääministerin virkahuoneessa Valtioneuvoston linnassa Senaatintorin laidalla istuu kaksi vakavaa miestä. Toinen on iäkäs pääministeri Juho Kusti Paasikivi, toinen häntä puolta nuorempi lakitieteen tohtori Otto Brusiin.”
”Punaisen Valpon” päällikkyys otti voimille.
Näin alkaa Matti Rinteen kirjoittama kirja Tohtori Brusiinin oikeusopillinen elämä, joka ilmestyi viime vuonna. Brusiin on tullut jättämään erokirjettä Valtiollisen poliisin (ns. Punainen Valpo) päällikön virasta. Hän on hoitanut virkaa vasta kahdeksan kuukautta, mutta hänen henkiset ja fyysiset voimansa ovat lopussa. Paasikivi on haluton myöntämään eroa. Hän muistuttaa, että myös hänellä itsellään on yhtä raskaat oltavat. Turhaan. Brusiin haluaa erota todeten, ettei hän kestäisi enää viikkoakaan.
Eronsa todelliset syyt Brusiin paljasti oikeusministeri Kekkoselle kirjoittamassaan kirjeessä:
”Valvontakomission edustajana eversti Feodorov on pyytänyt saada tarkat tiedot niistä Neuvostoliitosta palautetuista sotavangeista, jotka rajalla ovat tunnustaneet, että heidät Neuvostoliitossa oli värvätty toimimaan vakoilijoina Suomessa.(—) En aio määräystä noudattaa: tehköön sen seuraajani.”
Mutta ero ei pelastanut Brusiinia jälkiseuraamuksilta. Brusiinia ja useita hänen Valpossa toimineita alaisiaan tuomittiin taitamattomuudesta ja huolimattomuudesta tehdyistä virkavirheistä sakkorangaistuksiin ja maksamaan korvauksia.
Kokoomuslainen suuntautui vasemmalle
Otto Brusiinin elämä ei ole tyypillinen tarina lahjakkaan tutkijan urasta, vaan heijastelee välillä traagisiakin käännöksiä paitsi aikakauden yhteiskunnallisesta kuohunnasta myös Brusiinin värikkäästä luonteenlaadusta.
Brusiin syntyi 1906 varakkaaseen hämäläiseen kartanonomistajasukuun. Hän valmistui juristiksi 1929. Auskultoituaan Brusiin siirtyi tutkijan uralle ja hän suuntasi kiinnostuksensa oikeusteoriaan ja yleisten filosofisten kysymysten pohdintaan.
Samalla aiemmin Kokoomukseen kuulunut Brusiin siirtyi poliittisesti vasemmalle, mutta hän ei kuitenkaan sitoutunut mihinkään tiettyyn poliittiseen ryhmään.
Brusiin matkusti 1935 Ranskaan opintomatkalle. Palattuaan Suomeen Brusiin ryhtyi kirjoittamaan väitöskirjaansa Tuomarin harkinta normin puuttuessa. Väitöstilaisuudessa 1938 vastaväittäjänä toiminut Helsingin yliopiston professori Elieser Kaila arvosteli voimakkaasti Brusiinin tutkimusta. Tämä lienee johtunut poliittisista syistä. Olihan Brusiin mielipiteiltään vasemmistolainen, kun taas Kaila oli kansallissosialistiseen Saksaan myönteisesti suhtautuva.
Sodan päätyttyä Brusiin haki yleisen oikeusopin dosentin virkaa Helsingin yliopistossa marraskuussa 1944, mutta professori Aatos Alasen puoltavasta lausunnosta huolimatta lainopillinen tiedekunta lykkäsi asian ratkaisua vuoteen 1949 saakka.
Yliopiston ovet avautuivat sittenkin
Tällä välin Brusiin ehti toimia useissa eri tehtävissä kuten Suomi–Neuvostoliitto-Seuran lehden toimitussihteerinä ja päätoimittajana. Brusiinin aktiivinen toiminta vasemmiston piirissä oletettavasti vaikutti myös hänen dosentuurihakemuksensa hautautumiseen yliopiston byrokratiaan. Mutta Brusiin jatkoi koko ajan tieteellistä työtään.
SN-Seuran lehden edustajana Brusiin vieraili Neuvostoliitossa keväällä 1948. Matkalla tekemistään havainnoista hän kirjoitti neuvostovastaisina pidettäviä artikkeleita. Hän sanoutui myös julkisesti irti vasemmistosta kolmessa yleisönosastokirjoituksessaan, joissa hän pahoitteli toimintaansa Valpon päällikkönä. Monet väittivät, että Brusiinin motiivina tässä tilanteessa oli oman akateemisen uransa edistäminen.
Vasemmistosta irtisanoutumisesta huolimatta Brusiinin akateeminen ura ei edennyt helposti. Lopulta hän sai tieteellisestä työstään saamiensa ulkomaisten tunnustusten avulla vakinaisen apulaisprofessuurin 1955. Brusiin perusti 1950-luvun alussa Theoria Iuris -nimisen tutkijapiirin. Hän oli myös kirjeenvaihdossa ulkomaisten tutkijoiden kanssa ja jäsenenä monissa kansainvälisissä tieteellisissä seuroissa.
Vuonna 1960 Brusiin nimitettiin ainoana hakijana Turun yliopiston yleisen oikeusopin professoriksi, Turun vuosinaan Brusiinin kiinnostus alkoi suuntautua oikeushistoriaan erityisesti oikeustieteen oppi- ja aatehistoriaan. Otto Brusiinin työtä oikeustieteen parissa on arvostettu erityisesti impulssien antajana ja suunnannäyttäjänä sekä kansainvälisten yhteyksien rakentajana.
Otto Brusiin jäi eläkkeelle kesäkuussa 1973. Saman vuoden lokakuussa hän lähti palauttamaan kirjoja yliopiston kirjastoon. Hän lyyhistyi kirjaston portaille ja kuoli sydänkohtaukseen. Brusiin oli kuulemma todennut monelle ystävälleen, että jos jokin toive voisi toteutua, se olisi kuolla yliopiston portaille. Tämä toive toteutui.
