Aika kuluu nopeasti. Kohta on mennyt vuosi siitä, kun saatoin loppuun viimeisen oikeudellisen toimeksiannon asianajajana. Pelkkänä asianajajana. En siis allekirjoittanut pesänselvitysasiakirjaa ammattinimikkeellä ”asianajaja, eläkkeellä”.
Siitä päivästä lukien on työpukuni eli tumma liituraitapukuni roikkunut kotiparvekkeellamme. En ole sitä sen koommin tarvinnut, etenkään 1.1.2012 jälkeen, kun minut pyynnöstäni poistettiin arvonlisävelvollisten rekisteristä, ennakkoverovelvollisten rekisteristä, kaupparekisteristä – ja hilkulla oli, etteikö olisi poistettu myös väestörekisteristä, sillä niin koville otti tuo toimiston lopetus noin 40 vuoden ammatinharjoittamisen jälkeen.
Noihin vuosiin taisi sisältyä ehkä muutama poissaolopäivä sairauden vuoksi. Taannoin raahauduin toimistooni hyvin sairaana. Sanoin avustavalle lakimiehelleni heti, että nyt älä kerro yhtään hauskaa juttua aamutuimaan, sillä olen hyvin sairas. Ja eikös juutas sanonut:
– Miksi et jää sairaslomalle!
Räjähdin kuumeestani huolimatta nauruun.
Puvussa ei pitäisi olla enää täitä eikä luteita. Tämä on ihan järkevä lause. Olihan sekin vaara taannoin eli 1990-luvun alussa, kun Helsingissä Pasilan oikeustalolla muuan oikeusalamainen poistui odotustilojen samettipäällysteiseltä tuolilta jättäen jälkeensä täiperheen jos toisenkin istuimelle. Mutta pukuni on ajan saatossa lahkeistaan rispaantunut ja muutenkin venynyt, vanunut ja virttynyt. Tuossa se nyt tuulessa heiluu. Työhuoneeni ikkunan toisella puolella.
Vaikka talitintit syövät kaikkea mahdollista parvekkeellemme jäänyttä, kuten nahkaselät parista taidekirjasta, jotka ovat lojuneet kesästä tuolla parvekepöydällä, niin puku ei ole kelvannut. Ehkä ne eivät arvosta sitä, vaikka se maksoi taannoin hunajaa.
Maksoi hunajaa kuten kauan sitten vanhassa Helsingin raastuvanoikeudessa esiintyneen ammattiveljemme puku. Hän oli ostanut uuden, ruskean puvun esitellen sitä meille odotellessamme joukolla päätöstä suureen shekkijuttuun. Työkaveri arvuutteli meillä, mitä puku maksoi.
– Varmaan kallis, sanoi asianajaja Martti P.
– Ehkä 400 markkaa?
– Ei, tämä maksoi 700 markkaa!
– Voi tavaton, sillä rahallahan olisit saanut ihan uuden ja itsellesi sopivan puvun!
Taas on ilmestynyt kirjamarkkinoille kirjoja, joissa arvostellaan entisiä työkavereita ja sanotaan ilkeästikin. Mikä ihmisten mieliä jurppii, kun löytyy sitä ilkeätä sanomista, kun on työ- tai virkauran jättänyt? Aloitinpa itse aiheen minkä hyvänsä, ja jos aiheeseen liittyy muistoja työelämästä ja työkavereista, niin mieleen tulee pelkästään kaikkea hyväntahtoista ja hauskaa. Ehkä sitä on saanut valita seuransa itsenäisenä ammatinharjoittajana.
Talitintit jatkavat askarteluaan kirjallisuuden parissa. Taidan huomenna ostaa talipalloja ja jyviä ja kaikenlaisia lintujen herkkuja työpukuni taskuihin ja lahkeitten kääteisiin. Saisi kunniallisen lopun tuo pukuni, jossa olen sentään purjehtinut viimeiset kymmenen vuotta halki oikeuselämän karikoiden ilman yhtään kantelua, ilman sakkoja suulaudesta saati vankeustuomiota rötöksestä.
Jukka Varviala
