Mennyt vuosi on herättänyt ajatuksia: Onko Eurooppa kyllästynyt yksitoikkoiseen rauhanaikaan? Sitä kuvastanee jatkuva kirjojen tulvakin toisesta maailmansodasta. Ja kaikista kauheuksista. Tai ehkä jotkut haluavat kokea kaiken uudestaan? Kun otsikossa on sana “natsi” niin kirjan myyntimenestys on taattu. Ja muistelmakirjallisuutta tarkastellessa tuo käsittämätön ilkeys entisiä työtovereita tai puolueveljiä kohtaan tympäännyttää. Asianajajat ovat käyttäytyneet ymmärtääkseni hyvätapaisesti – saaneet kai riittävästi purkaa oikeussaleissa höyryjä. Vai ovatko?
Kävin läpi julkaistuja kirjoituksiani vuosikymmenien takaa. Löytyipä yksi kamala lakimiesten olemukseen kohdistunut hyökkäyskin: “Elänyt kuitenkin olen tämänkin päivän, oli sellainen aallonpohjapäivä, kun menetin mielenkiintoni asianajoon. Menetän mielenkiintoni aina, kun näen suttuista lakimieskuntaa ja kolkkoja raastuvan odotustiloja. Mutta sitten tulee taas valoisa päivä jolloin pidän työstäni.” Tämän kaltaiset ilkeydet ovatkin kirjoituksissani ainoita eivätkä ole häirinneet kulkemistani kaupungilla. Kaikki entiset työkaverit ja eri oikeuksien jäsenet tulevat mielellään juttusille. Ei tarvitse kulkea seinänvieriä ja luimistella.
Taannoin suttuinen asu osoittautuikin paremmaksi kuin liituraitapuku. Sellaisessa ei ollut turpiintulon vaaraa noissa eteisissä. Ja kun anoi asiakkaalle maksutonta oikeudenkäyntiä oli parempi, että ojensi kaavakkeen ja laskun rikosasianajajan “virkapuvussa” eli nuhjaantuneessa puvussa rispalahkeisin housuin ja linttakengin ja ehkä ratkennein housujen persauksin. Jalassa valkoiset putkisukat sinisin, valkoisin ja punaisin raidoin, toisessa sukassa raidat tässä järjestyksessä, toisessa sukassa toisin. Takana istuvilla opiskelijoilla oli siis kerrankin jotakin mielenkiintoista katsottavaa näitä nilkkoja tiiraillessa.
Eniten on esiintymistäni oikeusalissa kiitelty, kun olen pukeutunut karjapaimenen asuun, merimiespukuun tai munkinkaapuun. Tämä on tapahtunut Helsingin käräjäoikeuden preeria-, meri- ja luostarihenkisissä juhlissa taannoin.
