Susanna Reinboth on tässä lehdessä usein käsitellyt sananvapausongelmia. EU Arbetsrätt -lehden numerossa 3/2011 selostettiin kuitenkin niin mielenkiintoista tapausta, etten malttanut olla puuttumatta siihen. En silti pyri Susannan ansiokkaasti hoitamalle reviirille.
Tapaus on Saksasta. Sen päähenkilö oli geriatrin tehtävissä työskennellyt sairaanhoitaja, joka sanottiin irti, kun hän oli tehnyt viranomaisille ilmoituksen muun muassa laitoksen jatkuvasta alimiehityksestä ja siitä aiheutuvista ongelmista. Sitä ennen hän oli useaan kertaan, mutta tuloksetta, yrittänyt laitoksen sisällä kiinnittää johdon huomiota niihin. Sairaanhoitajan mielestä irtisanominen loukkasi, paitsi muuta, hänen sananvapauttaan. Saksalainen tuomioistuin kieltäytyi palauttamasta hänen työsuhdettaan. Eräiden välivaiheiden jälkeen asia tuli Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi (anomus n:o 28274/08, tuomio 21.7.2011).
Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut kanta on se, että myös yksityisoikeudellisessa työsuhteessa olevilla on sananvapaus, jota valtiovallan on suojeltava silloinkin, kun kiista sananvapaudesta syntyy yksityisten välillä. Tästä pidettiin nytkin kiinni. Toisaalta työntekijän on myös oltava lojaali työnantajaansa kohtaan. Hänen on vältettävä sellaista käyttäytymistä, joka voisi vaarantaa työnantajan maineen tai liikeintressit. Lojaliteettivelvoitetta ja sananvapautta joudutaankin usein punnitsemaan vastakkain. Tämä on vanhaa tuttua asiaa, jota ei juuri kannattaisi enää enempää pohdiskella.
Mutta tuomioistuin toi esille myös erään uuden näkökohdan, joka teki ratkaisusta mielenkiintoisen, nimittäin yleisen intressin. Kysymyshän oli vanhusten laitoshoidosta. Yhteiskunnassa, jossa yhä useampia vanhuksia hoidetaan erilaisissa laitoksissa, on hoidon laadulla yhä enemmän merkitystä. Varsinkin kun on kysymys valtion laitosten tarjoamista palveluista, laatuun täytyy voida luottaa. Sama koskisi epäilemättä myös kunnallisia laitoksia, vaikka nyt ei ollutkaan sellaisesta kysymys. Epäkohtiin aktiivisesti puuttuvan työntekijän irtisanominen ei ainakaan rohkaise toimimaan niiden korjaamiseksi. Tämä olisi ihmisoikeustuomioistuimen mielestä koko yhteiskunnan kannalta valitettavaa, semminkin kun vanhukset eivät läheskään aina pysty itse puolustamaan oikeuksiaan.
Näiden argumenttien jälkeen ei ollut yllättävää, että tuomioistuin piti irtisanomista kohtuuttomana seuraamuksena ja katsoi, että sairaanhoitajan sananvapautta oli loukattu. Lopputulokseen vaikutti myös se, että työntekijä oli ensin yrittänyt puuttua asioihin laitoksen sisällä.
Meilläkin on parin viime vuoden aikana keskusteltu vanhusten hoidon ja hoitolaitosten tasosta – muutenkin kuin vaalipaneeleissa, joissa on suorastaan liikuttavalla yksimielisyydellä vaadittu epäkohtien korjaamista. Oikeus arvokkaaseen vanhuuteen tarkoittaa toki muutakin kuin vain riittävää määrää kuivia vaippoja. Mutta erityisen mielenkiintoista on nähdä, kaventuuko tämän ratkaisun seurauksena lojaliteettivelvollisuus yleisen intressin vuoksi muuallakin kuin sosiaalitoimessa. Puskasta ei kuitenkaan saa ampua!
