Vaivalloisesti pääsin tuolin avulla ylös olohuoneen lattialta, missä olin tunnin verran konttaillut kooten sähköjunarataa lastenlasten iltapäivävierailua silmällä pitäen. Pisimmällään rata teki pitkän kierroksen ruokailutilan puolelta ja lyhimmillään vaihteiden kautta pienempiä rinkuloita, joiden varsille opastan lapsukaisia rakentelemaan vanhoista kunnon fabuland-palikoista käräjäoikeuden, hovioikeuden ja vankilankin. Ehkä näin voi istuttaa heihin käsityksen oikeusjärjestelmästä ja innostuksen lainoppiakin kohtaan.
Rakennelmien avulla voin itsekin illan hiljaisina hetkinä leikkiä asianajotoimistoa. Eli kuten kirjailija Merete Mazzarella kirjassaan Matkalla puoleen hintaan toteaa, eläköitymisen ollessa käsillä monet ikään kuin leikkivät vielä tärkeätä ja touhukasta. Kuten lapset leikkivät kauppaa.
Tällainen elämänkaari: pienenä leikin asianajotoimistoa vaatekaapin päällä, ja isäni oli antanut minulle käytettyjä konttorikoneita. Nyt leikki jatkuu. Välissä on vain vajaat kuusikymmentä vuotta. Onneksi otin taannoin raastuvanoikeuden seinältä muistoksi K. J. Långin allekirjoittaman ja sittemmin kehystyttämäni vankivaunujen aikataulun.
Radan asentaminen meni kuitenkin jotenkin poskelleen. Johtuikohan se metrotyömaan lauantaipaukuttelusta ja talojen pienestä tärinästä? Kun nimittäin raiteiden päät oli lattialla muuntajan kohdalla yhdistettävä, niin ne eivät osuneetkaan päittäin toisiinsa. Olinko jonnekin laittanut kaarevan radanosan numero 2071 paikalle osan 2721? Voi paha kurki! Kaikki purettava!
Ihmettelin tuolilla puuskuttaen, miten kummassa metrotunnelin päät osuvat yhteen, kun sitä tunnelia tehdään idästä länteen ja lännestä itään, ja nyt kaivajat lähtevät Helsingin oikeustalon alta kohti Lauttasaarta ja toinen porukka tulee vastaan – tai sen pitäisi tulla vastaan, elleivät insinöörit ole minun tasoisiani.
Kaikkinainen oikeustouhuaminen pitäisi nyt lopettaa, mutta kun työnteko vielä maittaa ja noita juttujen häntiä riittää samoin kuin asiakkaita, niin minkäs teet. Vaikka viime ja tänä vuonna todella suuret ikäluokat ovat älynneet jättää hommat nuoremmille. Minkä tahansa käräjäsalin oven avaan, niin molemmin puolin pöytää on 1960- ja 1970-luvun satoa. Kyllä asia kai on sillä tavoin, että tuote, joka ei kulu, on tuhoava yrityksen. Samoin kuin lakimies, joka ei kulu, on pysäyttävä oikeudellisen kehityksen. Kohta minun on todella liityttävä vapaina vaeltavien oikeusoppineitten lausuntoja antavaan laumaan.
Siinä näitä joutavuuksia pohdiskellessani ja puhaltaessani raskaita, vaimon kännykkä soitti asiaankuuluvan marssin. Miniällä oli ilouutisia. Kuuntelin vaimon visertelyä:
– No voi miten herttaista ja hellanduudelis sentään, että pikkuneiti on jo päässyt tänään omin avuin tuolia vasten seisaalleen eikä ole kymmentä kuukauttakaan, onpas somaa, ja kohta nähdään teidät kaikki meillä, kiva kun soitit!
Vaimo tuli olohuoneeseen kertoakseen minulle tämän ilouutisen. Nähdessään minun nousseen lattialta ja puuskuttavan, hän kehoitti minua vakavasti yrittämään laihduttamista, kun en näytä pääsevän lattialta vaivatta edes tuolille.
