Edvard Westermark määritteli pahan ja väärän eron: Kun varastamme tai valehtelemme, pidämme varasta ja valehtelijaa pahana. Mutta emme pidä häntä vääränä. Väärä tarkoittaa tekoa, ei henkilöä. Teko on väärä, jos se on yleisen säännön eli lain vastainen. Sitä varastaminen aina on, mutta valehteleminen ei aina. Vaikka valehtelustamme olisi toiselle vahinkoa, se ei ole rikos, jos emme siitä itse hyödy.
Rikosoikeus on siis käyttäytymistiede. Erityisestävä periaate tarkoittaa, että kun ihminen on käyttäytynyt väärin, hänet yritetään saada muuttamaan käyttäytymistään niin, että hän ei uusi tekoaan. Yleisestävä periaate pyrkii varoittamalla vaikuttamaan kaikkien käyttäytymiseen. Se on vain tulkintaa, onko sääntöä noudatettu vai rikottu. Tämä on rikosoikeuden helppo osa.
Mutta käyttäytymistieteen perustana on psykologia ja sosiologia. Siihen liittyy rikoslaissa syyllisyyskäsite, tahallisuus. Sääntöä rikkova teko ei ole rikos, ellei sitä ole tehty tahdollansa, niin kuin Tammelassa sanotaan.
Antiikin Kreikassa Sokrates ajatteli, ettei kukaan toimi vastoin sitä, mitä pitää parhaana, paitsi tietämättömyydestä. Mutta Aristoteles ajatteli, että heikkoluonteiset eivät ole epäoikeudenmukaisia, mutta tekevät epäoikeudenmukaisia tekoja. Rooman laki teki doluksesta rikoksen tunnusmerkin ja Alppien pohjoispuolellakin on 1200-luvulta vaadittu vähintään culpaa.
Apostoli Paavali kirjoitti; Room.7:15 ja 19; ”En edes ymmärrä mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan” ja ”sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Hän ymmärsi ihmismieltä. Samaa pohti Ludwig Wittgenstein: ”Mielteen tahallisuutta vastaan voidaan sanoa, että mielteet tunkevat mieleemme usein vastoin tahtoamme ja pysyvät siellä ilman että pystymme karkottamaan niitä.” Kun ihmisen tahto on rikoksen määritelmän osa, rikoksen arviointi on vaikeaa.
Tiede on antanut nimet Paavalin pohtimille asioille: tunteet ja vietit. On hyviä viettejä ja pahoja viettejä. On heikkoja tunteita ja vahvoja tunteita. Usein heikot tunteet ovat hyviä, vahvat tunteet pahoja.
Valtaosassa nykyistäkin rikosoikeudenkäyttöä tuomitaan ”koska on rikottu”. Ei kysytä, onko tekijä tekoaan tahtonut tai onko hän ollut piittaamaton toisen omaisuuden, ruumiin tai hengen suhteen. Nämä päätellään hänen teostaan. Statuta puniunt factum, non animum. Rikoslaki on yhä pääasiassa käyttäytymistiede. Mutta ei Paavalin, Humen ja Wittgensteinin kannanottojakaan voi sivuuttaa. Ne on pidettävä mielessä, kun rikoslaista vähin erin tehdään humaanimpaa. Se on rikoslain vaikea osa. Varsinkin kun David Hume totesi, ettei järki koskaan voi voittaa tunnetta käyttäytymisemme määrääjänä, ja oli oikeassa. Doluksen ja culpan asteita ei voi säännöin määritellä ja ne määräävät, onko teko rangaistava ja kuinka ankarasti. Asia jää vir bonuksen, siis järkevän ihmisen ratkaisuvaltaan, niin kuin G. W. Leibniz kirjoitti. Siksi kunkin maan oikeudellisen sivistyksen paras tuntomerkki on sen rikosasianajajain taso.
Kun puolustusasianajaja Aarno Arvelasta tehtiin kunniatohtori, miekka meni oikean miehen kupeelle.
