Huumausainerikoksia koskevia rangaistussäännöksiä uudistettaessa on kerta toisensa jälkeen esitetty erimielisiä käsityksiä huumeiden käyttäjien rikosoikeudellisen kontrollin tarpeesta. Sovitettaessa yhteen lainvalmisteluvaiheessa esitettyjä ristiriitaisia käsityksiä on lopputuloksena aina ollut eräänlainen kompromissi. Samalla, kun huumeiden käytön kriminalisoimisen tarpeesta on pidetty kiinni, on korostettu toimenpiteistä luopumista koskevien säännösten soveltumista huumeiden käyttäjiin. Heini Kainulaisen väitöskirjassa on selvitetty, millaiseksi seuraamuskäytäntö on näistä lähtökohdista muodostunut.
Tutkimuksessa on tarkasteltu seuraamusharkintaan liittyviä oikeudellisia kysymyksiä syyttäjän muuttuneen aseman kautta: tehtävien monipuolistumisen vaikutuksesta syyttäjien voidaan katsoa toimivan tuomarin roolissa, kun hän käyttää itsenäistä ratkaisuvaltaa seuraamusluonteisissa syyttämättä jättämisissä ja rangaistusmääräysasioissa.
Vuosikymmenten kipupisteet
Vuoden 1972 huumausainelakia säädettäessä kiisteltiin huumeiden käytön kriminalisoimisen tarpeellisuudesta. Uudistettaessa huumausainerikoksia koskevia rangaistussäännöksiä osana rikoslain kokonaisuudistusta 1990-luvulla erimielisyyttä aiheutti se, miten ankara rangaistusasteikko huumeiden käytöstä pitäisi lainsäädännössämme olla.
Vuonna 2001 voimaan tulleessa huumausaineen käyttörikosuudistuksessa oli vaikea saavuttaa yhteisymmärrystä käyttäjälle määrättävästä sopivasta seuraamuksesta.
Vuoden 1972 huumausainelaki loi pohjan
Vuoden 1972 uutta huumausainelainsäädäntöä valmisteltaessa ongelmana oli huumeiden käytön rangaistavuudesta päättäminen. Keskusteluissa jakauduttiin kovan ja pehmeän linjan kannattajiin, mikä heijastui myös lain soveltamiskäytäntöihin. Huumausainelain alkuvuosina rangaistukseen tuomitsematta jättäminen oli hyvin yleistä, ja lähes joka kolmas huumausainerikoksista syytetyistä jätettiin tuomitsematta. Muutaman vuoden sisällä rangaistuskäytäntö kuitenkin muuttui ja toimenpiteistä luopuminen tuli harvinaiseksi.
Toimenpiteistä luopumiseen suhtauduttiin alun alkaen varauksellisesti, koska sen katsottiin vaarantavan oikeusturvaa, heikentävän yhdenvertaisuutta, horjuttavan luottamusta viranomaisten toimien tasapuolisuuteen ja vähentävän rangaistuksen yleisestävää vaikutusta. Jos harkintavaltaa haluttiin uskoa jollekin oikeudelliselle toimijalle, kyse oli tuomioistuimista. Suhtautuminen syyttämättä jättämiseen osana seuraamusjärjestelmää muuttui vasta 1990-luvulla.
Rangaistussäännösten uudistaminen
Uudistettaessa huumausainerikoksia koskevia rangaistussäännöksiä korostettiin tarvetta luopua toimenpiteistä ottamalla rikoslakiin asiasta erityissäännös. Huumausainerikosten seuraamuskäytännössä tapahtuikin 1990-luvulla selkeä muutos, kun syyttämättä jättäminen kasvatti selvästi merkitystään.
Tapausten lukumäärä lisääntyi, koska tilastoitu huumausainerikollisuus kasvoi ja vuonna 1991 voimaan tullut toimenpiteistä luopumista koskeva uudistus laajensi syyttäjien mahdollisuuksia syyttämättä jättämiseen. Oikeustilastojen perusteella noin joka kymmenes poliisin tietoon tullut huumausainerikos jätettiin syyttämättä.
Epäyhtenäinen käytäntö
Syyttäjien keskuudessa vallitsi kuitenkin ristiriitaisia käsityksiä siitä, millainen painoarvo olisi annettava huumausaineen laadulle, määrälle, tekijän nuorelle iälle tai prosessitaloudellisille seikoille. Tästä syystä valtakunnansyyttäjä antoi tammikuussa 2000 syyttäjille ohjeet, joissa otettiin kantaa tulkintaerimielisyyksiä herättäneisiin kysymyksiin.
Syyttämättä jättämisen yleistyminen herätti myös julkista keskustelua. Nuorten huumeiden käytön ehkäisyä pohtinut toimikunta (2000) piti sitä hyvänä keinona estää nuorten syrjäytymistä. Poliisikunta kuitenkin pelkäsi, että yleistynyt syyttämättäjättämiskäytäntö hämärtäisi nuorten käsityksiä sallitusta ja kielletystä toiminnasta, ja nosti esille ehdotuksen uuden lievän tunnusmerkistön ottamisesta lakiin. Tämä mahdollistaisi rangaistusmääräysmenettelyn käyttämisen. Syyttäjäkunta kannatti ehdotusta ja Suomen Syyttäjäyhdistys teki kesällä 2000 oikeusministeriölle vastaavan aloitteen.
Käyttäjien sakottaminen helpommaksi
Kolmannen kerran rangaistussäännöksiä -uudistettiin vuosituhannen vaihteessa, kun huumeiden käyttöä varten haluttiin säätää oma tunnusmerkistö. Sen tarkoituksena oli tuoda lakiin aikaisempaa kapeampi rangaistusasteikko, jolloin käyttörikokset olisi mahdollista käsitellä rangaistusmääräysmenettelyssä. Käytännössä tämä tarkoitti syyttämättä jättämisen vähentymistä, sillä syyttäjät vahvistivat rangaistusmääräysmenettelyssä yleensä poliisin esittämän sakkovaatimuksen sellaisenaan, eikä päätöksiä toimenpiteistä luopumisesta tehty. Huumausaineen käyttörikosuudistuksen jälkeen kävikin niin, että seuraamuskäytäntö kiristyi ja käyttäjien sakottaminen on lisääntynyt lähes joka vuosi.
Huumausaineen käyttörikosuudistuksessa keskustelua herätti se, mikä olisi sopiva seuraamus huumeiden käytöstä. Rangaistusmääräysmenettelyn käyttöönotosta huolimatta myös toimenpiteistä luopumiselle haluttiin jättää tilaa. Niinpä lakivaliokunta päätti muuttaa lakiesitystä: rikoslain 50:7 §:n mukaan toimenpiteistä luopumista harkittaessa oli hoitoon hakeutuneiden lisäksi mahdollista ottaa huomioon huumausaineiden määrä ja laatu, käyttötilanne ja muut seikat, joiden perusteella tekoa voidaan kokonaisuutena arvostellen pitää vähäisenä.
Uusia vaihtoehtoja sakottamiselle
Huumausaineen käyttörikosuudistuksessa nostettiin esille myös näkemyksiä, joiden mukaan syyttämättä jättämistä ei pidetty riittävän tehokkaana keinona puuttua muun muassa nuorten tekemisiin. Toimenpiteistä luopumista harkittaessa olisi kiinnitettävä erityistä huomiota kahteen erityisryhmään: alaikäisiä olisi sakottamisen sijasta puhuteltava ja hoidon tarpeessa olevat käyttäjät tulisi ohjata hoitoon.
Tämän pohjalta kehitettiin puhuttelutilaisuus, jossa syyttäjän tuli puhutella huumausaineen käyttörikoksista ensimmäistä kertaa kiinni jääneitä alaikäisiä. Puhuttelutilaisuuksista onkin muodostunut vaihtoehtoinen seuraamus alaikäisille. Uudistuksen yhteydessä tavoiteltiin myös huumeiden ongelmakäyttäjien hoitoon hakeutumisen tehostamista, mutta tässä tavoitteessa ei ole onnistuttu.
Rikosoikeuden ja rikosprosessioikeuden ristiriita
Väitöskirjan mukaan ristikkäiset poliittiset kannat ovat ominaisia nykyajalle, eivätkä rikosoikeudellinen ja rikosprosessioikeudellinen säännöstö tue toisiaan. Yhtäältä korostetaan seuraamusharkinnan monipuolistumista, jolloin halutaan kiinnittää erityistä huomiota tiettyihin erityisryhmiin, kuten päihdeongelmaisiin. Toisaalta seuraamuksen määräämistä halutaan käsitellä yhä yksinkertaisemmassa muodossa, minkä takia rangaistusmääräysmenettelyn lisäksi on jatkuvasti kevennetty rikosten käsittelemistä käräjäoikeuksissa.
Jos seuraamusjärjestelmässä halutaan lisätä erityistävien piirteiden huomioon ottamista, voidaankin kysyä, miten hyvin tavoitteessa onnistutaan, jos seuraamuksen määrääminen uskotaan yhä yksinkertaisemmassa muodossa yhä alempitasoisten oikeudellisten toimijoiden käsiin.
Lähde: Kainulainen, Heini (2009). Huumeiden käyttäjien rikosoikeudellinen kontrolli. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 245.
Julkaisun voi tilata Oikeuspoliittisesta tutkimuslaitoksesta tai lukea osoitteessa www.optula.om.fi.
