Sähköinen perintömme

Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas on pitkän uransa aikana kirjoittanut tuhansia sivuja perhe- ja perintöoikeudesta. Vuonna 2011 hän sai eteensä pyynnön, josta hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta.

– Viestintävirasto pyysi minulta selvitystä, pitäisikö vainajan oikeuden­omistajille antaa oikeus sähköisten viestien tunnistetietoihin. Pian ilmeni, että kysymys oli paljon suuremmasta asiasta, ja tutkimus laajeni koskemaan koko digitaalista jäämistövarallisuutta. Digitaalinen perintöomaisuus uutena varallisuusmuotona oli minulle entuudestaan jokseenkin tuntematon, ja sen vuoksi sitä oli kiehtova tutkia tarkemmin.

Pelisääntöjen puuttuessa teleoperaattoreilla saattoi olla toisistaan poikkeavia säännöksiä sähköisten viestien tunnistetietojen luovuttamiseen. Nyt linjanveto on selvä: digitaalista jäämistövarallisuutta koskevat samat perintöoikeudelliset periaatteet kuin muuta jäämistöä.

Jäämistövarallisuuden murros

Siirtymä perinteisestä tiedonkäsittelystä ja paperisten kirjeiden maailmasta sähköiseen viestintäympäristöön on tapahtunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Muutos on ollut niin nopea, että sen tahdissa eivät Kankaan mukaan ole pysyneet sen enempää lainsäätäjä kuin tutkijatkaan.

– Vasta viime aikoina on ollut havaittavissa tutkijoiden kiinnostuksen herääminen digitaalisen jäämistö­varallisuuden haasteisiin. Esimerkiksi Sveitsissä on käynnistetty laaja projekti selvittämään aiheeseen liittyviä oikeudellisia ongelmia.

Digitaalisen jäämistövarallisuuden selvittäminen on luonut markkinoita uusille toimijoille. Osa tarjoaa palveluita, joilla siirtää perittävä digitaalinen varallisuus kuolemantapauksessa nimetylle edunsaajalle. Saksassa toimii jo yritys, jonka ainoana tehtävänä on selvittää perittävän tieto­koneelta lokitiedot, joista ilmenee keiden kanssa perittävä oli koneeltaan yhtey­dessä.

– Vastaavanlaisia yrityksiä tullaan varmasti näkemään meilläkin. Perilliset ehkä haluavat päästä kiinni perittävän tietokoneen sisältämiin tietoihin, eivätkä omin neuvoin siitä selviä. Salasanasuojaus on usein niin heikko, että sen murrettavuus on jokseenkin vaivatonta. Toki tämä vaatii perilliseltä jo selvää mielenkiintoa vainajan sähköpostien sisältöön, Kangas toteaa.

– Jos henkilö puolestaan haluaa vielä elossa ollessaan olla varma, että hänen sähköinen menneisyytensä ei jää jälkipolville luettavaksi, kannattaa tehdä donnerit. Jörn Donnerhan kertoi tuhonneensa 3 000 kirjettään. Totuus on, että pelkkä deletointi ei välttämättä riitä sähköpostien lopulliseen tuhoamiseen: tietoturva-asiantuntijat pystyvät tarvittaessa palauttamaan viestit takaisin.

Varmin tapa hävittää digitaalinen varallisuus onkin mekaaninen: muisti­tikun tai tietokoneen kovalevyn voi hakata murskaksi vasaralla.

Monet työntekijät käyttävät henkilö­kohtaiseen kirjeenvaihtoonsa työnantajan palvelinta. Kun työn­tekijä kuolee, herää kysymys viestien kohtalosta. Esimerkiksi Kankaan työpaikalla virkaan liittyvä aineisto jää yliopiston haltuun, muun aineiston kuolinpesän osakkaat saavat yliopiston tietoturvaosastolta itselleen, jos osaavat sitä pyytää vuoden kuluessa perittävän kuolemasta. Kun yliopiston opiskelija kuolee, hänen perillisillään on samanlainen oikeus saada sähkö­postit haltuunsa.

– Yhteiskunnassamme on sektoreita, kuten puolustusvoimat, joilla on omat suljetut intraverkkonsa, ja tietokoneen yksityiskäyttö on kielletty. Tällöin omaisilla ei ole oikeutta tietokoneelle jäävään aineistoon, Kangas selventää.

Maailmalla omat säännöt

Viestintäviraston uuden ohjeistuksen mukaan teleoperaattorit ovat velvollisia luovuttamaan perillisille sähköisten viestien tunnistetiedot. Tunnistetietojen taakse jää kuitenkin vielä paljon muuta sähköistä dataa: verkkopankkitunnuksia, sähköisiä sopimuksia ja sosiaalista mediaa.

– Verkkosalasanojen kanssa tulee olla tarkkana, on kyse sitten vielä elossa olevasta henkilöstä tai jo vainajasta: liian yksinkertaisessa paikassa niitä ei kannata säilyttää, mutta jostain ne olisi hyvä löytää. Pääasia on, että ne ovat turvassa eikä niitä voida väärinkäyttää, Kangas summaa.

Viestintäviraston uudet ohjeet tunnistetietojen luovuttamisesta eivät velvoita Yahoon ja Hotmailin kaltaisia kansainvälisiä toimijoita. Yritysten omat käyttäjäehdot määrittelevät kuolemantapauksen sattuessa, kenellä on oikeus perittävän sähköposteihin.

Vaikka ehdoissa olisikin määräys, että sähköposti suljetaan käyttäjän kuoleman jälkeen, tuomioistuin voi päätyä toisenlaiseen ratkaisuun. USA:ssa kohua herätti oikeudenkäynti vuonna 2004, kun vanhemmat vaativat saada tutustua Irakissa kuolleen poikansa sähköpostien sisältöön ja voittivat kanteen. Nykyisin perillisillä on oikeus hakea lupaa sähköisiin viesteihin, jos kaikki kuolinpesän jäsenet ovat yhteisen pyynnön takana.

Jos perillisellä on ollut vain sopimukseen perustuva käyttöoikeus johonkin aineistoon, käyttöoikeus lakkaa perittävän kuollessa. Testamenttiin perustuva käyttöoikeus päättyy testamentin saajan kuollessa, eikä siirry perintönä edelleen.

– Jos perittävällä on sähköisessä muodossa ladattua musiikkia tai kirjoja, niihin on usein vain käyttöoikeus eli oikeus kuunnella ja lukea. Tämä oikeus ei siis siirry perillisille, Kangas toteaa.

– Ainoastaan siinä tapauksessa, että perittävä on ostanut itselleen omistusoikeudella tietyn sähköisen musiikkitallenteen tai kirjan, omaisuus voi olla perintöoikeuden kohteena.

Kannattaako kaivella liikoja?

Kuolinpesään kuuluvan digitaalisen jäämistövarallisuuden selvittäminen ei Kankaan mukaan vaadi erityisosaamista, mutta tarkkuutta kuitenkin.

– Jos perittävä oli ollut verkossa aktiivinen, pesänselvityksessä on tutustuttava huolellisesti kaikkiin perittävälle kuuluneisiin viestivälineisiin. Digitaalista jäämistövarallisuutta voi löytyä perittävälle kuuluneista muistikorteista ja -tikuista, kovalevyltä, älypuhelimista, iPadeista ja muista vastaavista laitteista. Sähköisessä jäämistössä voi olla esimerkiksi luonnos testamentiksi, lahjakirjoja, kauppakirjoja, sähköisiä sopimuksia tai muuta tärkeää dataa. Joskus tietokoneelta voi löytyä myös vastaus elämän yllättävälle päättymiselle, viimeinen viesti omaisille.

Sähköisen elämän paljastuminen omaisille ei aina ole mieluista. Koneelta voi löytyä asioita ja aihe­piirejä, jotka muuttavat jopa edesmenneen identiteetin.

– Perillisten on vain pystyttävä elämään sen tiedon kanssa. Ja ainahan on vaihtoehtona jättää etsimättä liikaa. Joillekin sähköinen jäämistö on uhka, toisille mahdollisuus. Ajatellaanpa vaikkapa poliitikkoa, joka haluaa jättää perinnökseen sähköpostiviestinsä aktiiviajaltaan. Mitä mahdollisuuksia tämä tuokaan historiankirjoitukselle!

Kuoleman jälkeinen nettielämä on oma kysymyksensä: sosiaalisesta mediasta henkilö ei kuole pois, jos perilliset eivät aktiivisesti ryhdy vaatimaan tilin sulkemista. Yksinäisen ihmisen kohdalla tilanne on vielä hankalampi.

– Ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki perilliset yhdessä pyytävät tilin sulkemista, se voi onnistua. Silloinkin se on työlästä. Jos perillisiä ei ole, Facebook-tiliä tai vastaavaa on käytännössä mahdoton sulkea. Facebook ei sulje tiliä oma-aloitteisesti, koska sillä ole mitään keinoa saada tietoa tilinkäyttäjien elämästä ja kuolemasta.

Salassapitovelvollisuus ei periydy

Kankaan mukaan digitaaliseen jäämistövarallisuuteen ei liity mitään mystistä, ja sen kanssa voi elää kuten perinteisenkin varallisuuden kanssa. Pulmia se voi kuitenkin aiheuttaa.

– Jos vainaja on ollut salassa­pitovelvollinen ja sen piiriin kuuluvaa aineistoa löytyy koneelta, perilliset eivät ole lain mukaan velvollisia itse pitämään aineistoa salassa, ellei kysymys ole yrityssalaisuudesta. Lääkärin, asianajajan, sosiaalityöntekijän tai papin salassapitovelvollisuus ei periydy. Kysymys on ennen muuta perillisten moraalisesta velvollisuudesta, sillä laki ei siihen suoranaisesti pakota.

– Toinen asia on sivullisen oikeudellinen intressi viesteihin, joita hän on lähettänyt perittävälle. Ainoat suojasäännökset henkilön yksityisyyden turvaamiseksi liittyvät tekijän­oikeuslakiin; lähettäjällä on tekijänoikeus lähettämiinsä viesteihin. Se ei estä perillisiä lukemasta kyseisiä sähköpostiviestejä, mutta estää kuitenkin julkaisun ilman lähettäjän suostumusta.

Vainajan itsensä lähettämien viestien osalta tekijänoikeus periytyy hänen perillisilleen muun jäämistöön kuuluvan omaisuuden tavoin. Sivullisen lähettämien sähköpostiviestien sisältö voi olla hyvinkin henkilökohtainen, mutta harva tulee ajatelleeksi sitä, että perilliset voivat laillisesti lukea viestit, kun niiden saaja on kuollut.

– Kun nykyistä perintökaarta säädettiin, lainsäätäjällä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Laissa ei sen vuoksi ole erityissäännöksiä digitaalisen jäämistövarallisuuden selvittämisestä ja jakamisesta. Vanha laki on kuitenkin luonteeltaan niin yleinen, että se koskee myös tätä uutta omaisuuslajia. Aika näyttää, onko tulevaisuudessa tarvetta perintöoikeudellisten säännösten tarkentamiseen niin, että se ottaisi huomioon digitaalisen omaisuuden erityisluonteen, Kangas toteaa.

– Loppujen lopuksi kaikki on katoavaista.  Vielä pitkään tulee olemaan niin, että osa henkilön elämästä katoaa bittiavaruuteen. Näin on todennäköisesti tapahtunut suurimmaksi osaksi vielä kymmenen vuotta sitten. Nyt opettelemme elämään uudessa todellisuudessa. Tietoisuutemme siitä, miten toimia digitaalisen varallisuuden kanssa, kuitenkin kasvaa jatkuvasti.

Kangas itse tunnustaa olevansa vanhan liiton mies. Vaikka suuri osa hänen tuotoksistaan on sähköisessä muodossa, yhä edelleen hän printtaa kirjoittamansa tekstin luettavaksi ennen sen luovuttamista eteenpäin. Musiikkinsa hän kuuntelee vinyyleiltä tai sitten laulaa ja soittaa itse, kirjat lukee kansissa.

– Uskon silti muutokseen, ja siihen meistä itse kunkin on tyytyminen.