KUKA?
SIPPOLA, Seppo Sakari
s. 28.5.1925 Kauhava
Koulutus:
Ylioppilas 1946 Kauhavan keskikoulu ja lukio
VR rautatieopisto virkamieskurssi 1947 ja ylempi virkatutkinto 1949
Alempi oikeustutkinto 1952, lainopin kandidaatti 1956 Helsingin
yliopisto
Varatuomari 1959
Työkokemus:
VR junanlähettäjä kahdellakymmenellä rautatieasemalla 1947–1954
Rautatiehallitus eri viroissa 1954–1963
VM eri viroissa, viimeksi hallitusneuvos 1963–1973
KHO hallintoneuvos 1973–1995
Sotapalvelus:
syksyllä 1941 vapaaehtoisena sotapalvelukseen
asevelvollisuus ja rintamalla palvelu 1943–1945
Luottamustehtävät Lakimiesliitossa:
• palkkavaliokunnan jäsen ja puheenjohtaja 1979–1986
• hallituksen jäsen, varapuheenjohtaja ja puheenjohtaja 1981–1988
• liiton puheenjohtaja 1989–1994
• senioritoimikunnan puheenjohtaja 1997–
Sakari Sippola, 83, on kiireinen mies, jonka saa kotipuhelimesta kiinni yleensä vain joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Ohjelmaa ja harrastuksia riittää.
Radiossa on ohjelma nimeltä ”Miten minusta tuli minä?”. Kun katselee Sakari Sippolan monipuolista ansioluetteloa, virkeää olemusta ja toimeliasta päiväohjelmaa, tekee väistämättä mieli kysyä mukaellen ”Miten sinusta tuli sinä?”.
Vastauksen saa kuuntelemalla Sakari Sippolan elävää kertomusta hänen elämänvaiheistaan.
Koulua ja sotaa vuorotellen
Sakari Sippola on syntynyt ja käynyt koulunsa Etelä-Pohjanmaalla Kauhavalla. Puheeseen putkahtaa vieläkin muutama ”pohjalaanen” sana.
Sakari Sippola keskeytti vuonna 1941 koulunkäyntinsä jo 16-vuotiaana lukion 1. luokalta. Tuolloin hän pääsi – kuten itse korostaa – vapaaehtoisena jatkosotaan, jossa hän oli aluksi ns. Pohjoisrintamalla Uhtuan suunnassa.
Mannerheimin käskystä joutuivat alle 18-vuotiaat palaamaan kuitenkin asemasodan aikana takaisin koulun penkille, kun poikaoppilaita ei ollut kouluissa riittävästi.
Mutta 17-vuotiaana Sakari Sippola keskeytti koulun uudestaan mennessään suorittamaan aselvelvollisuuttaan, jota kesti sotatoimiin lomittuneena aina vuoteen 1945 saakka.
Ylioppilaaksi Sippola pääsi vuonna 1946 Kauhavan lukiosta. Sitä ennen hän kävi viimeiset lukioluokat ns. Niinisalon internaatissa. Se toimi sisäoppilaitoksena vuosina 1945–1947 entisissä kasarmeissa niille sotaveteraaneille, joilta koulu oli jäänyt kesken sodan vuoksi.
Aikaa ennen opintotukia ja -lainoja oli työnteko lähes välttämätön osa opiskelijan elämää. Työtä oli otettava vastaan sieltä mistä sitä sai. Sippola on muun muassa rakentanut lapiolla lentokenttää Rovaniemellä, työskennellyt sahalla, ollut mittamiehenä maanmittarilla ja toiminut vt. kansakoulunopettajana.
Vuonna 1947 aukeni uraputki valtion virkamiehenä, jota kesti aina vuoteen 1995. Tuolloin Sakari Sippola jäi eläkkeelle 70-vuotiaana KHO:n hallintoneuvoksen virasta. Valtion eläkkeeseen oikeuttavia palvelusvuosia oli kertynyt 51.
Junanlähettäjä opiskelee lakia
– Rautateillä työskentelin vuosina 1947–1954, joista ensin seitsemän vuotta junanlähettäjänä kahdellakymmenellä eri asemalla. Työtä tehtiin kaikkina vuorokauden- ja vuoden aikoina, niin kuin junatkin kulkevat. Työ oli vaihtelevaa, kiinnostavaa ja ehkä raskastakin. Mutta se oli nuorelle opiskelevalle miehelle aivan sopivaa, Sippola muistelee.
Työ ja erilaiset opinnot lomittuivat luontevasti. Työ rautateillä edellytti ammattiopintoja VR:n rautatieopistossa pariinkin otteeseen. Samanaikaisesti Sippola opiskeli Helsingin yliopistossa lainopillisessa tiedekunnassa suorittaen ensin alemman oikeustutkinnon ja jatkaen siitä lainopin kandidaatiksi.
– Vuonna 1954 siirryin Helsinkiin rautatiehallitukseen. Helpottaakseni opintojani halusin tulla lähemmäksi yliopistoa. Aikaisemmin oli pitänyt matkustaa opintojen suorittamista varten Pohjanmaalta Helsinkiin. Yhteydenpito muihin opiskelijoihin helpottui myös huomattavasti, Sippola muistelee.
– Valmistuttuani juristiksi vuonna 1956 siirryin rautatiehallituksen hallinto-osastolle. Siellä minut valittiin työehtosopimusneuvottelujen yleisneuvottelijaksi.
Neuvottelutoiminnasta muodostuikin tärkeä osa Sakari Sippolan elämäntyötä eri paikoissa. Seuraava etappi oli vuonna 1963 valtiovarainministeriö. Työaika-asiat ja siihen liittyvä lainsäädäntö oli noussut tärkeään rooliin työmarkkinaneuvotteluissa. Työajan yleinen lyhentäminen ja viisipäiväiseen työviikkoon siirtyminen olivat näköpiirissä. Valtion edustajaksi kaivattiin alan asiantuntijaa.
– Valtiovarainministeriössä opin, että jokaista asiaa käsitellessä piti muistaa kysyä ja tarkistaa, mitä ehdotuksen toteuttaminen maksaa, mitkä ovat kokonaiskustannukset sekä mistä piti ottaa rahat ja miltä momentilta. Hyödyllisiä taitoja kaiken kaikkiaan.
Vuonna 1973 Sakari Sippola siirtyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen hallintoneuvokseksi. Työ poikkesi monellakin tapaa työstä ministeriössä.
– Tuomioistuimessa tarkastellaan jo tapahtuneita asioita jälkikäteen lain ja oikeudenmukaisuuden kannalta. Ministeriössä puolestaan tarkastelukulma suuntautuu tulevaisuuteen. On katsottava, mikä on tulevaisuudessa yhteiskunnan kokonaiskehityksen kannalta ja kaikki eri tekijät huomioon ottaen taloudellisesti mahdollisimman järkevää. KHO:ssa oli opittava järjestämään katsantokantojaan vähän eri järjestykseen.
– Jouduin opiskelemaan paljon oikeudellista kirjallisuutta sekä perehtymään KHO:n ratkaisukäytäntöön ja siellä noudatettuihin menettelytapoihin. Onneksi henkilökunta oli taitavaa, kokenutta ja avuliasta.
– Opetteluvaiheen jälkeen viihdyin korkeimmassa hallinto-oikeudessa erittäin hyvin. Sen kansalaisten oikeusturvaa ja työnteon tehokkuutta korostava ilmapiiri oli innostava, Sippola muistelee pitkäaikaisinta työnantajaansa.
Noin 30 vuotta Lakimiesliiton luottamustehtävissä
Sakari Sippolan ansioluettelossa on mittava luettelo erilaisia luottamustoimia sekä komiteoiden ja toimikuntien jäsenyyksiä ja puheenjohtajuuksia.
– Erilaisissa työryhmissä, komiteoissa, toimikunnissa ja neuvotteluissa työskentely on minusta ollut kiinnostavaa, hauskaa, opettavaista ja vaihtelevaa. Niissä käytettyjä puheenvuoroja on mielenkiintoista ja hyödyllistä kuunnella herkällä korvalla. Puheenvuorot yllättävät usein erikoisuudellaan ja poikkeavilla, mutta hienoilla havainnoilla asiasta. Itse ei ehkä olisi lainkaan tullut ajatelleeksi asiaa ja kysymyksen ratkaisua esitetyltä näkökannalta.
– Komiteoista koko virkaurani kannalta merkittävin oli ehkä julkishenkilöstön oikeusasemakomitea. Sitä kutsuttiin myös virkamieskomiteaksi, statuskomiteaksi ja Sippolan komiteaksi. Sen mietintö valmistui 1979 hankalien vaiheiden jälkeen eripuraisena. Vaikeuksista johtuen valtion virkamieslaki säädettiin vasta 1986. Laki mullisti virkamiesten oikeusaseman aivan uuteen uskoon.
Kun kuuntelee Sakari Sippolan elämän tarinaa ja erityisesti hänen kokemuksiaan työmarkkinaneuvottelijana ja ”komiteakonkarina”, tuntuu erittäin luontevalta, että hänet vedettiin mukaan Suomen Lakimiesliiton toimintaan.
Palkkavaliokunnan jäseneksi ja hallituksen varajäseneksi Sippola valittiin 1970-luvun loppupuolella. Liiton hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana hän toimi vuosina 1981–1988 ja koko liiton puheenjohtajana vuosina 1989–1994. Hän on ollut käynnistämässä liiton senioritoimintaa ja on toiminut senioritoimikunnan puheenjohtajana vuodesta 1997 alkaen.
– Toiminta Lakimiesliiton eri tehtävissä on ollut upea kokemus. Olen saanut tutustua eri alojen lakimiehiin ja heidän kiinnostaviin työtehtäviinsä. Puheenjohtajuuteni loppuaikoina uskoin tuntevani lähes kaikki silloiset Suomen lakimiehet. Liiton toimiston henkilökunta on osaavaa, ahkeraa ja miellyttävää. Viihdyn heidän seurassaan. Luottamushenkilöiden innostus ja valmius uhrata vapaaaikaansa liiton tehtävissä on hämmästyttävää. Tietenkin isoon joukkoon mahtuu myös niitä, joita kiehtoo enemmän intrigointi kuin rehellinen, pyyteetön työ yhteisten päämäärien hyväksi.
Mistä on hyvät johtajat tehty
”Laita siihen artikkeliin, että Sakaria muistetaan ja arvostetaan täällä Lakimiesliitossa”, liiton toimiston käytävillä kehoitetaan. Sakari Sippola on selvästi ollut Lakimiesliiton puheenjohtajana arvostettu esimies.
Sippola on kehuista tyytyväinen, mutta hieman hämillään. Itse hän ei välttämättä osaa eritellä omia esimiesominaisuuksiaan. Mutta kun kuuntelee Sakari Sippolan muisteluja, saa selkeän kuvan siitä, minkälaisia johtajia hän arvostaa.
– Sodan aikana meidän divisioonassamme oli erittäin hyvä henki, joka näytti kestävän kohtuullisen hyvin vaikeissakin tilanteissa. Eräs selitys on se, että johtajamme toimivat edessä miestensä kanssa. Valitettavasti tämä merkitsi kovien taistelujen aikana monen johtajan menetystä.
Huonojakin johtamismalleja Sakari Sippola muistaa sota-ajoilta.
– Kun mietin kesän 1944 tapahtumia omien kokemusteni ja lukemani perusteella, tulee esiin myös huonoa johtajuutta. Vastahyökkäykset oli suunniteltu vaatimattomasti ja toteutettu monasti aika improvisoiden. Yksiköiden yhteistoiminta näytti olevan vähäistä. Kirjoista saa sen käsityksen, että korkeat komentajat riitelivät ja olivat toisilleen kateellisia kesken kiivaimpien taistelujen. Pikkumaiset arvovaltariidat noissa oloissa tuntuvat suorastaan absurdeilta, järjenvastaisilta ja edesvastuuttomilta.
Valtiovarainministeriössä Sakari Sippola työskenteli usean ministerin alaisena. Tällöin hän oppi arvostamaan kykyä omaksua uusia asioita ja erottaa asioista niiden olennainen ydin. Fiksu ministeri osasi ottaa asiat asioina ja jättää politiikan viikonlopun puheiden varaan.
Hyvän johtajan pitää myös kuunnella alaistensa mielipiteitä ja kannustaa kielteiseenkin palautteeseen. Kerran Sakari Sippolaa pyydettiin pitämään esitelmä aiheesta ”Mitä vikaa KHO:ssa on?”.
– Sain aiheen presidentti Nuorvalalta, joka etukäteen sanoi minulle, että jos et löydä KHO:sta vikoja, niin hän tietää, että olet käynyt vanhaksi ja vanhoilliseksi.
– Presidentti Nuorvalan johtamistavalle oli tyypillistä epäviralliset keskustelut. Ne alkoivat yleensä joistakin esillä olleista, virkaan liittyvistä asioista, mutta rönsyilivät sitten mitä erilaisempien kysymysten pariin. Arvostin suuresti näitä tapaamisia. Tällainen vapaa keskustelu lisäsi alaisten luottamusta ja turvallisuudentunnetta.
Näistä kokemuksista juontui ilmeisesti Lakimiesliiton puheenjohtaja Sippolan tapa piipahtaa virallisten kokousten lisäksi liiton toimistossa jutustelemassa henkilökunnan kanssa.
Sotaveteraani Sakari Sippolan mietteitä
Tammikuussa 2008 olimme yhdessä Sakari Sippolan kanssa katsomassa Kansallisteatterissa paljon keskustelua herättänyttä Tuntematon sotilas -näytelmää.
– Näytelmä seurasi verrattain tarkasti Linnan kertomaa tarinaa. Ellei ole lukenut kirjaa, ei voi ymmärtää näytelmää. Mitään loukkaavaa en siinä havainnut. Näytelmä on vain sovitettu nykytekniikan mukaiseksi, Sippola toteaa näkemäänsa tyytyväisenä.
Sen sijaan 1960–1970-luvuilla asenteet olivat sotaveteraaneja hämmentäviä.
– Olen monta kertaa miettinyt, mikä piru suomalaiseen yhteiskuntaan ja nuorisoon silloin oikein meni, kun itsenäisyyttä ja sotaveteraaneja mollattiin ja herjattiin. Ei silloin kuultu poliittisten johtajien puolustuspuheita, Sakari Sippola miettii löytämättä vieläkään selkeää vastausta.
Sakari Sippola on selvästi tyytyväinen siitä, että sotaveteraanien arvostus on viime aikoina aivan yleisesti noussut. Vasta 1990-luvulla ruvettiin ymmärtämään veteraanien saavutuksia ja heidän uhraustensa merkitystä. Erääksi selitykseksi nousee Neuvostoliiton romahtaminen ja sen lähialueiden vapautuminen. Tässä yhteydessä on ilmennyt, mikä olisi ollut Suomen kohtalo, elleivät sotaveteraanit olisi puolustaneet maata ja kansaa.
– Tätä arvostuksen kasvua osoittaa osuvasti se, että tasavallan presidentti kutsui viime itsenäisyyspäivänä meitä veteraaneja parikymmentä Linnan juhliin, Sippola toteaa tyytyväisenä.
Mutta Sakari Sippola näkee nykypäivänä myös vääränlaisia painotuksia sota-ajan tapahtumia esiin nostettaessa.
– Viime aikoina talvisota ja erityisesti kesän 1944 taistelut ovat herättäneet monilla tahoilla tunnustusta. Se onkin aivan oikein, sillä silloin ratkaistiin Suomen kohtalo. Harmillista on, että vähemmälle huomiolle ovat jääneet kesän 1941 raskaat ja kuluttavat taistelut. Tällöin esimerkiksi jääkäriprikaati eteni Itä-Karjalassa yhteensä yli tuhat kilometriä taistellen ja suuria tappioita kärsien kurjissa oloissa, Sippola pahoittelee.
– Myös Lapin sota on jäänyt sivummalle. Siellä nuoret ikäluokat taistelivat lähes unohdettuina kovaa kamppailua entistä aseveljeä vastaan. Loppuvaiheessa oli mukana vain 19-vuotiaita poikia. Onkohan yksikään asevelvollisuusikäluokka koskaan joutunut kantamaan samanlaista vastuuta ja kokemaan sitä, mitä 1925 syntyneet kokivat Lapissa talvella 1944–1945? Sippola miettii.
Sakari Sippola kuuluu itsekin tuohon 1925 syntyneiden asevelvollisuusikäluokkaan ja pystyy siten samaistumaan Lapin sodan nuoriin miehiin. Sippola osallistui itse muun muassa kesän 1944 pahimpiin taisteluihin.
– Panssaridivisioonan mukana osallistuin kesällä 1944 moniin kiivaisiin taisteluhin Karjalan kannaksella muun muassa Vuosalmella 11.–20.7.1944. Itsekin haavoituin siellä jalkoihin 12.7.1944, jolloin taisi olla venäläisten viimeinen varsinainen hyökkäys. Neuvostoliiton ylijohto antoi 15.7. määräyksen keskeyttää hyökkäys. Suomi oli saavuttanut selvän torjuntavoiton.
Sakari Sippola on hyvin nuorena kokenut sodan kaikki kauheudet. Silti hän ei yhdy niihin, jotka paheksuvat sitä, että sodalle nauretaan esimerkiksi teatterissa.
– Hurttikin huumori laukaisi tositilanteessa jännitystiloja ja auttoi jaksamaan. Harrastimme itsekin rintamalla aika härskejä juttuja.
– Harmitonta huumoria ilmeni tilanteessa, jossa olimme matkalla Juustilasta rintamalle kesäkuussa 1944. Silloin joukostamme katosi muutama mies. Eräs uskovainen jääkäri innostui päivittelemään sodan kauheudesta, jolloin miehiä häviää noin vain kenenkään sitä havaitsematta. Jälkeenjääneet miehet ilmestyivät takaisin joukkoomme heti, kun olivat saaneet polkupyöränsä kuntoon. Nyt oli meidän vuoromme kiusoitella. Kerroimme sodan ihmeellisyyksistä, kun miehiä ilmestyy kuin taivaasta, Sakari Sippola muistelee hymyssä suin.
