No voi sun! Neljännen kerran jo urani aikana pakkasin toimistoni irtaimen muuttolaatikkoihin ja muutin. Neljä vuotta ehdin nauttia Helsingin Lauttasaaressa vinttikomeroksi luonnehtimastani kolmentoista neliön konttoristani, kun tuli lähtö. Kuten noin neljällekymmenelle muullekin pienyrittäjälle. Lensivät kuka minnekin.Toimistotalosta kun tehdään korkealuokkainen ja hintava asuintalo.
Nostelin kuorman päälle punaruskeisiin kansiin isävainajani sidotuttamat ja avaamattomat asetuskokoelmat vuosilta 1924–1941. Niiden päälle vielä salkkuni. Erinäköisiä ja -kokoisia salkkuja, joista eniten olen kiintynyt vuosimalliin 1961. Sain tuon salkun lukiossa ollessani ja salkku on siannahkaa. Ettei vain olisi Wagnerin isoisän isän nahkaa (ks. Viivi ja Wagner – lempisarjakuvani).
Tuota siannahkaista, ruskeata salkkua olen hoitanut hyvin. Se on tuottanut alusta lähtien onnea. Kouluajoista lähtien, sillä siihen mahtui muun muassa suuri eväslaatikko, mistä riitti ruokatunnilla syötävää myös luokkatoverilleni, neiti X:lle, joka on ollut nyt puolisoni hieman yli 40 vuotta. Ja niin salkku kuin hänkin ovat edelleen hyvässä nahassa. Tiedä varsinaisesta ammatistani, mutta ainakin olen salkunhoitajana onnistunut ja lyönyt laudalta kaikkien pankkien ja pankkiiriliikkeitten salkunhoitajat.
Tuo vanha salkku on ollut tyynynäni laivan käytävällä Pohjanmeren myrskyssä, se on "istuskellut" lukuisten oikeusistuimien lattioilla ja sen maine on ollut mahtava asiakaskunnankin keskuudessa. "Muista sitten ottaa mukaan oikeuteen tuo onnea tuottava salkkusi", muuankin asiakas sanoi neuvottelun päätteeksi vankilassa. Hyvä salkku ja vanha Remington – siinä toimistovarani, jos tulee tiukka paikka. Aivan kuten talomme suojelujohtajana olen opastanut kahden kuukauden eväitten pitämisestä kotivarana komerossa. Jos vaikka käy kuten Tsernobylissä 26.4.1986. Asianajajakokelaita olen vuosikaudet opastanut eräänlaiseen kotivaraan eli oman toimiston perustamisen perusasioihin. Eli jos se suuri liiketoimisto (jollaisissa suuri osa asianajajista jo on) meneekin alta, niin mitä tehdä.
Tämä on sadas pakinani tässä lehdessä. Ja omalla nimelläni edelleen koska tunnen lukijakunnan ajatusmaailman. Ja tällä pakinalla haluan kunnioittaa paitsi tuota salkkua, myös lukioaikaista äidinkielen opettajaani Salme Sadeniemeä, joka innosti minua keskittymään pakinoinniksi kutsuttuun kirjallisuuden lajiin. Ylioppilaskirjoituksissa pelasin kuitenkin varman päälle hänen mieliharmikseen ja kirjoitin asia-aineen.
Oikeudenkäyntikirjelmiä ja valituksia olen kirjoittanut yli 40-vuotisen urani aikana tuhansia.
Niissä ei pakinoinnille ollut sijaa, joskus kuitenkin jotakin lepotekstiä saattoi sujauttaa jonkin virkeen keskelle. Tunnen syvää murhetta siitä, että kirjelmiä ei enää kirjoiteta. Avustajan työn laadun tarkastelu jälkikäteen on melko mahdotonta ja toisaalta oikeusperinteen tutkimiselle tämä aikakausi tarjoaa vain äänitteitä, joiden kuunteluun ei ehkä löydy sopivia laitteita, ja jos löytyy, niin historioitsijalle on helpompiakin tapoja tehdä itsemurha kuin läkähdyttää itsensä kuoliaaksi äänitteitä kuuntelemalla.
Kun oikeudenkäynteihin ei pakinointi soveltunut, niin pääsin 1999 onnekseni purkamaan pakinointipaineeni tähän lehteen. Jos pakinatyylistäni saan kiittää äidinkielenopettajaani, niin Lakimiesuutisten avautumisesta ajatuksilleni saan kiittää toista Salmea, eli työtoveriani Salme Sandströmiä, joka taannoin minua ehdotti kirjoittajaksi. Kiitos!
