Samat pelisäännöt kaikille
Helmikuun alussa kuollut Matti Nykänen osasi brändäämisen taidon. Mäkikotkan uran päättyminen ei katkaissut hänen siipiään kohujulkkiksena.
Nykänen ei ollut viihdejulkisuuden tahdoton kohde, vaan hän osasi hinnoitella tempaustensa viihdearvon. Risto Karlssonin kirjoittamassa Kansikuva uusiksi -historiikissa kerrotaan, että esimerkiksi vuonna 1989 Seura maksoi Nykäselle noin 50 000 euron arvosta markkoja vuoden seitsemästä jutusta (HS 10.2.2019).
Nykäsen mediasuhde perustui luottotoimittajiin. Kun suhde Seuraan ja toimittaja Isto Lysmään katkesi, tilalle tulivat Seiska ja Kai Merilä. Merilä on kertonut, että jutut syntyivät yleensä yhteisen tai Nykäsen juopottelun tuloksena, ja tempaukset keksittiin usein yhdessä.
Nykäsen mediakohtelun innoittama median itsesääntelyelin Julkisen sanan neuvosto (JSN) antoi vuonna 2004 lausuman, jossa muistutettiin, että myös megajulkkiksilla on ihmisarvo. Edes kohteen suostumus ei aina riitä juttujen julkaisemiseen.
Myös megajulkkiksilla on ihmisarvo. Edes kohteen suostumus ei aina riitä juttujen julkaisemiseen.
”Median kanssa tekemisissä olevat eivät aina ymmärrä mihin kaikkeen he tulevat sitoutuneeksi. Ihmisen harkintakyky oman elämän ja sen tapahtumien julkistamisen suhteen saattaa olla alentunut esimerkiksi kokemattomuuden, sairauden, rasituksen, päihteiden käytön tai muun syyn takia. Tämä korostaa median vastuuta asioista kerrottaessa, olkoonpa siitä sovittu tai ei.”
JSN ei ottanut kantaa toiseen kiinnostavaan mediaeettiseen kysymykseen: Kuinka paljon tiedotusväline voi yhteistyössä maksetun haastateltavan kanssa sopia juttujen sisällöstä ja kehitellä uutisoitavia tempauksia? Pitäisikö yleisölle edes kertoa, millaisen yhteistyön tuloksena juttu on syntynyt?
Journalistin ohjeiden mukaan journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.
Journalistin ohjeiden mukaan journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä toimituksen sisällä journalistisin perustein, eikä päätösvaltaa saa missään oloissa luovuttaa ulkopuolisille.
Journalistinen prosessi perustuu valintaan. Toimittaja ei koskaan kirjoita juttuunsa kaikkea, mitä hän asiasta tietää. Myös haastateltava saattaa kertoa asioita, joita hän ei halua julkaistavan. Off-the-record-keskustelut tietolähteiden kanssa ovat yleisiä ja sallittuja.
Olen itse mieltänyt niin, että Journalistin ohjeet suojaavat nimenomaan yleisön oikeutta saada oikeaa tietoa. Ohjeissa on toki yksilön oikeuksia suojaavia kohtia, mutta kovaan ytimeen verrattuna ne ovat sivuroolissa.
Pyrkimys totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen tarkoittaa sitä, että yleisölle annetaan niin paljon tietoa, että yksittäisten faktojen lisäksi kokonaiskuva on oikea.
Tämä on myös median bisnesmallin kivijalka. Kuka viitsii maksaa keksityistä tai muilla tavoin manipuloiduista jutuista, kun netistä löytää niitä ihan ilmaiseksi?
Kuka viitsii maksaa keksityistä tai muilla tavoin manipuloiduista jutuista, kun netistä löytää niitä ihan ilmaiseksi?
Esimerkiksi vuonna 2008 JSN antoi langettavan päätöksen uutisesta, jossa kerrottiin poliisin tutkivan poron ampumista hirvenä. Jutussa ei kerrottu, että tutkintapyynnön oli tehnyt uutisen kirjoittanut toimittaja, kertomansa mukaan poliisin pyynnöstä.
JSN muistutti, että lukijoilla on oikeus tietää poikkeuksellisista tiedonhankintamenetelmistä. Jos tutkintapyyntö tehtiin poliisin pyynnöstä, vaarantuivat myös toimittajan riippumattomuus ja journalistinen päätösvalta.
Tähän nähden Nykäsen – ja epäilemättä muutaman muun viihdejulkkiksen – ja luottotoimittajien symbioottinen suhde vaikuttaa ongelmalliselta.
Journalistin ohjeet koskevat viihdeuutisia siinä missä muitakin uutisia, ja esimerkiksi viihdeuutisoinnin lippulaiva Seiska on sitoutunut ohjeisiin.
Missä vaiheessa viihdelehdistön omat pelisäännöt alkavat rapauttaa yleisön luottamusta mediaan yleisemminkin?