Sananvapauden rajat

Joidenkin mielestä mitään ei saa enää sanoa. Toiset taas tuntuvat uskovat, että mitä tahansa saa sanoa. Ainakin he itse saavat.

Kuten nyt jääkiekkotähti Severi Lahtinen. Hän otti lokakuussa Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa kaksi vuotta vankeutta raiskauksesta. Samana päivänä hän selitti tuomiotaan Instagram-videossaan ja antoi varsin suorin sanoin ymmärtää, että asianomistajana ollut nainen oli syyllistynyt väärään ilmiantoon.

Tarinansa vakuudeksi hän oli keksinyt naisen väitetylle valehtelulle motiivin: tämä poti huonoa omaatuntoa poikaystävänsä pettämisestä.

Jo ensimmäisen vuorokauden aikana video keräsi noin 20 000 tykkäystä. Suomessa näköjään riittää jengiä, joka kuvittelee tietävänsä totuuden nähtyään tuomitun oman version tapahtumista.

Suomessa näköjään riittää jengiä, joka kuvittelee tietävänsä totuuden nähtyään tuomitun oman version tapahtumista.

Oikeuden päätöksen perusteella kiekkoilijan versio tapahtumista soti kaikkea muuta näyttöä vastaan. Se ei sopinut yhteen sen enempää asianomistajien, todistajien kuin kirjallisen näytön kanssa.

Artisti Poju meni vielä pidemmälle kuin Lahtinen. Hän kutsui omassa päivityksessään naista ”kusiseksi akaksi” ja päätti päivityksensä jykevästi: ”Kaveria ei jätetä.”

Lahtisen ja Pojun päivitykset saivat peukutuksia, mutta myös kritiikkiä. Silloin moni korosti, että kiekkoilijalla on oikeus kertoa oma näkemyksensä tapahtumista.

Onko tuomittu vapautettu kunnianloukkaussäännösten noudattamisesta? Missä näin säädetään?

Onko näin? Onko julkisessa valkopesuoperaatiossa tosiaan oikeus väittää toisesta ihmisestä mitä tahansa? Saako rikoksesta tuomittu väittää jonkun toisen syyllistyneen rikokseen? Onko tuomittu vapautettu kunnianloukkaussäännösten noudattamisesta? Missä näin säädetään?

Monella tuntuu olevan käsitys, että kun itse on kritiikin kohteena, kaikki keinot ovat sallittuja. Esimerkiksi rosvomuistelmissa esitetään lähes järjestään raflaavia väitteitä muiden ihmisten toiminnasta. Rosvon sana riittää, faktantarkastus loistaa poissaolollaan, eikä väitteen kohteelle tarjota yleensä mahdollisuutta esittää omaa käsitystään tapahtumista.

Monella tuntuu olevan käsitys, että kun itse on kritiikin kohteena, kaikki keinot ovat sallittuja.

Aggressiiviset valkopesuoperaatiot ovat tyypillisiä eri tason julkkiksille. Tavallisen kansan Instagram-päivitys voi johtaa toisenlaiseen lopputulokseen.

Eräs nainen ilmoitti jouluna 2021 kavereilleen: ”Mun iloiset perheuutiset jouluksi: mun väkivaltainen avioliitto on päättymässä. Saa onnitella!”

Ex-mies teki rikosilmoituksen. Hän ahdistui siitä, kun tuttavapiiri sai tietää hänen olleen pahoinpidelleen puolisoaan.

Oikeuden mukaan oli riidatonta, että nainen oli kokenut avioliitossaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja joutunut sen takia turvakotiin. Nainen ei siis puhunut perättömiä. Kyse oli siitä, loukkasiko totuuden kertominen miehen kunniaa.

Ja loukkasihan se, Keski-Suomen käräjäoikeus päätti. Naisen tarkoitus ei ollut loukata, mutta kyllä olisi pitänyt tajuta miehen kunnian kolhiintuvan siitä, että hän paljastuu vaimonhakkaajaksi.

Tarina jatkuu hovissa.

Kun nämä kaksi tapausta laittaa rinnakkain, syntyy kieltämättä aika erikoinen kuva sananvapauden rajoista.

Raiskauksesta tuomittu syyttää asianomistajaa rikoksesta ja perässähiihtäjä kutsuu tätä kusiseksi akaksi, eikä siitä näytä seuraavan muuta kuin peukutuksia. (Ainakaan vielä.)

Toisaalla nainen kertoo totuuden väkivaltaisesta avioliitostaan ja saa tuomion eksänsä kunnian loukkaamisesta.

Ei mikään ihme, että ihmiset hämmentyvät.

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi