Sieltähän se sitten tuli. Ehdotus toimittajien lähdesuojan heikentämisestä nimittäin. Viime vuoden lopulla oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio antoi päätöksensä poliisien tietovuodoista. Ongelman laajuutta koskevien puolivillaisten arvailujen jälkeen Paunion johtopäätös oli, että tietovuotoihin pitää puuttua ankaralla kädellä. Paunio heitti pallon esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisitoimikunnalle ja totesi, että lähdesuojaa olisi hyvä pohtia siellä. Toimikunta otti kopin. Se olikin helppoa, sillä Paunion päätöksen esittelijä Juha Haapamäki oli toimikunnan jäsen. Lopputuloksena oli ehdotus, jonka mukaan toimittajien lähdesuoja voitaisiin murtaa jo esitutkinnassa, jos on todennäköistä, että tiedon vuotaja on syyllistynyt salassapitorikokseen. Nykyisin lähdesuoja voidaan näissä tapauksissa murtaa vasta oikeudenkäynnissä. Lähdesuojan murtamiseksi edellytettäisiin lisäksi, että lähteen ilmaiseminen on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi ja perusteltua rikoksen vakavuuteen ja seurauksiin nähden. Ehdotukseen liittyy monenlaisia ongelmia. Keskeisin on se, että toimikunta ei ollut vaivautunut edes näön vuoksi tutkimaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. EIT:n suhtautuminen lähdesuojan murtamiseen on erittäin tiukka. Se on lukuisissa päätöksissään katsonut, että lähdesuoja on olennainen osa sananvapautta, eikä sen murtaminen ole mahdollista kuin pakottavan yleisen edun vaatimuksen takia. Toimikunta ei selvästikään ole ajatellut ehdotusta laatiessaan yleistä, vaan yksityistä etua. Nykytilanteen ongelmaksi se mainitsee nimenomaan sen, että ihminen voi jäädä ilman korvauksia, vaikka hän olisi aiheetta kärsinyt tietovuodosta huomattavasti. Kaikesta on luettavissa, että pykälää olisi tarkoitus soveltaa lähinnä silloin, kun media kertoo näkyvästi yhteiskunnalliseen eliittiin kuuluvaan ihmiseen kohdistuvasta rikostutkinnasta. Siten voidaan puhua jonkinlaisesta eliitin suojelupykälästä. Ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, että vaikka toimikunta muuten yritti sovittaa ehdotuksensa yhteen EIT:n ratkaisukäytännön kanssa, sananvapauden osalta EIT:n ratkaisut eivät kiinnostaneet hevon hännän vertaa. Suuripiirteinen suhtautuminen sananvapauden perus- ja ihmisoikeusluonteeseen on Suomessa maan tapa. Esimerkkinä tästä voisi mainita Helsingin hovioikeuden tuoreen päätöksen asiassa, jossa kahta virkamiestä syytettiin Nelosen uutisten kuvaajan työn estämisestä julkisella paikalla, työvoimatoimistossa. Kuvaajalta oli tivattu kuvauslupaa, häntä oli tönitty ja linssin eteen oli työnnetty käsi. Hovioikeus hylkäsi syytteen. Perusteluna hovioikeus lausui muun muassa seuraavaa: ”(Toisen vastaajan) menettelyä arvioidessaan hovioikeus edellä mainitun lisäksi toteaa, että vaikka Suomen lainsäädäntö ei hyväksykään ennakkosensuuria, asiassa esitetty käsitys siitä, että yksityisyyden suojan toteutumisesta tulee tiedotusvälineen itse huolehtia kuvamateriaalia julkistaessaan muiden saamatta siihen puuttua, on ainakin nyt käsillä olevan kaltaisessa tapauksessa kestämätön.” Suomeksi sanottuna virkamiehet voivat siis vapaasti oman harkintansa mukaan puuttua tiedotusvälineiden tiedonhankintaan, koska onhan se nyt ihan kestämätön ajatus, että perustuslain ennakkosensuurikieltoa pitäisi ihan oikeasti noudattaa. Niinpä. Lukioaikaisella biologian opettajallani oli tapana ennen koetta sanoa kuivasti ja painokkaasti: ”Jos ette tiedä vastausta kysymykseen, on parempi, että jätätte tyhjän paperin kuin että kirjallisesti todistatte, ettette ymmärrä asiasta yhtään mitään”. Joskus toivoisi, että tuomarit voisivat tehdä saman.
