Myin sieluni paholaiselle 1970-luvun alussa paholaisen tarjottua maksuksi asianajajan rahakkaan ammatin. Luulin, että tulisin tarvitsemaan elämässäni tätä saamaani vastiketta enemmän kuin sieluani, sillä olinhan perheen perustanut asuntovelkainen lakimies.
Tiesin myös, että oikeudenkäynneissä, joista olin jo esimakua saanut toimittuani vanhempien asianajajien sijaisena, sielusta voisi olla enemmän harmia kuin hyötyä. Eritoten raskaasta ja halveksittavasta rikoksesta syytetyn avustaminen oikeudessa olisi voinut repiä sieluni hajalle. Ehkä ei itse oikeudenkäynti, vaan sen käsittely viestimissä ja jutun leimaava vaikutus. Eikä balsamia sielulle olisi ollut silloin tällöin saatu mahtava palkkio, jonka sitten nostin häpeilemättä ja tuntematta pistoksia omassatunnossani. Mieluummin lyhyt häpeä kuin pitkä katumus! Joten pidin paholaisen esittämää kauppaa hyvänä ja paholainen poistui kauppapaikalta mukanaan sieluni kenkälaatikossa.
Vuosien kuluttua aloin katua kauppaa ja kaivata sieluani. Kerran tapasin paholaisen, kun hän oli pukeutunut ulosottomieheksi ja tuli hakemaan verojäämiä. Tunnistin hänet popliinitakin alta vilahtavasta sorkasta. Lupasin maksaa veroni heti käteisellä, jos hän vain antaisi sieluni takaisin.
– Ei tule kauppaa, saan rahat muutenkin. Keisarille se, mikä keisarille kuuluu, vastasi hän. Sieluttomuuteni jatkui.
Hieman ennen eläköitymistäni menin käräjäoikeuteen. Tiesin, että juttuuni tulisi todistajaksi esitutkintapöytäkirjassa mainittu Mulperi, vanha luokkatoverini, jota en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Tunnistin hänet heti, kukaan muu ei voi olla niin pyöreäpäinen. Hän oli nyt harmaantunut ja nojasi keppiin. Huomasin kenkälaatikon hänen vierellään penkillä.
– Oletko Jukkis? hän kysyi.
– Olen, sinä olet kai todistaja Mulperi?
– Joo, Mulperi, he he, se oli lempinimeni joskus. Tässä muuten laatikko sinulle. Muuan rähjäisen näköinen saatananpalvoja tai joku sellainen ei päässyt turvatarkastuksesta ja pyysi, että toimittaisin tämän laatikon sinulle. Olet kuulemma aina täällä käräjätalossa, jos et muualla niin jossakin satasen salissa, antoi tuntomerkkisi.
Muistin nyt hyvin laatikon, sen ympärillä oli sama naru vielä. Kas kun turvamiehet alhaalla eivät avanneet, havaitsivat kai köykäiseksi.
– Olen odottanut tätä laatikkoa vuosikymmenen, kiitos. Satasen sali, siellähän sitä, pakkokeino-osaston istuntosali, sieltä saa satasen kun avustaa, ei enempää eikä vähempää, vastasin.
Parin kuukauden kuluttua olin sulkenut toimistoni oven lopullisesti. Olin eläkkeellä. Lunta oli tullut yöllä paljon, ja menin joutessani lumitöihin, putsasin naapurinkin pysäköintiruudun. Muistelin lehtikirjoitusta vuosikymmenen takaa, psykiatri ja psykologi olivat tehneet tutkimuksen. Eläköitymisen vaikutus näkyy siinä, että ihmiset tylsistyvät jo parissa vuodessa ja voimavarat kuluvat pieniin askareisiin. Pistin lapion syrjään, muistin, että on eläkepäivä, ja kutsuin vanhan työkaverini pelaamaan kanastaa rahasta. Jospa kynisin hänet kunnolla tänään.
Jukka Varviala
