Oikeustoimittajan työ on maailman helpointa hommaa – ainakin jos uskomme Osmo Soininvaaraa, ja miksi emme uskoisi?
Kun oikeustoimittaja soininvaaralaisessa maailmassa tulee töihin, puhelinlinjoilla jonottaa jo riesaksi asti poliiseja valmiina myymään salassa pidettäviä tietoja.
Tietojen tarkistamiseen oikeustoimittaja soveltaa niin sanottua Soininvaara-metodia. Sen mukaan mikä tahansa kuppilajuoru kelpaa sellaisenaan levitettäväksi julkisuuteen ilman sen kummempia tsekkauksia.
Jos väitteen kohde älähtää, hänen vastalauseensa voi sivuuttaa olankohautuksella. Kohdehan puhuu omassa asiassaan, joten totta kai hän lähtökohtaisesti valehtelee.
Minusta on suorastaan hilpeää, että suurimmat mediakriitikot käyttävät silmää räpäyttämättä samoja keinoja, joista he mediaa syyttävät eli rankkaa liioittelua ja yleistystä, tuomiota ilman minkäänlaista näyttöä ja olematonta lähdekritiikkiä.
Soininvaaran levittämän kuppilajuorun takia Oikeustoimittajat ry teki jäsenilleen pikakyselyn. Siinä pyrittiin selvittämään, kuinka paljon poliisi vuotaa medialle salassa pidettävää tietoa ja kuinka usein tiedoista maksetaan.
Kyselyyn vastasi kaksi kolmasosaa Oikeustoimittajien 77 jäsenestä. Vastausprosentti oli huikea ottaen huomioon, että vastausaikaa oli vuorokausi. Moni toimittaja kiitteli kyselyn tekemistä, sillä Soininvaaran väitteet koettiin todella omituisiksi ja loukkaaviksi.
Kyselyn perusteella tietovuodot poliisista medialle ovat harvinaisia. Valtaosa toimittajista ei ole koskaan uransa aikana saanut salaista tietoa poliisilta. Tietoja saaneet puolestaan kertovat, ettei niistä koskaan makseta palkkiota.
Pitkään alalla olleilla oikeustoimittajilla on enemmän kokemusta tietovuodoista kuin vasta alalle tulleilla. Alle kaksi vuotta oikeustoimittajana työskennelleistä yli 80 prosenttia sanoo, ettei ole koskaan saanut salaista tietoa poliisilta. Yli viisi vuotta alalla olleista hieman yli puolet kertoo saaneensa salaista tietoa.
Tunnustan suoraan, että poliisi on yli 20 vuotta kestäneen urani varrella muutaman kerran oma-aloitteisesti vuotanut minulle salaista tietoa. Kaksi kertaa muistan varmasti, mutta voi kertoja olla enemmänkin.
Muistamissani tapauksissa vuodon motiivina ei ollut raha – siitä ei edes keskusteltu. Motiivina oli poliisin tunne siitä, että ilman julkisuutta asiat ovat menossa pieleen.
Esimerkiksi toisessa tapauksessa poliisimies kertoi, että poliisi yritetään saada painamaan villaisella eräs rikos-epäily. Painostus oli tullut siitä organisaatiosta, jonka henkilökunnan jäsentä epäiltiin rikoksesta. Maineestaan huolestunut organisaatio ei ollut epäillyn rikoksen asianomistaja, vaan teko oli kohdistunut ulkopuoliseen.
Julkisuus ilmeisesti auttoi, sillä tutkinta suoritettiin loppuun, syyte nostettiin ja organisaation työntekijä tuomittiin.
En toki täysin voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että jossain tiedotusvälineessä poliisin tietovuodosta maksettaisiin. Maksetaanhan joissain viihdelehdissä haastatteluistakin. Esimerkiksi Journalistissa toimittaja Ari Lahdenmäki kertoi, että Herlin-sieppaaja Juha Turunen oli kaupitellut haastatteluaan lehdille 7 000 euron palkkiota vastaan. Syöttiin tarttui Seiska, ja Lahdenmäen mukaan palkkio oli tuhansia euroja. Seiska ei ole vahvistanut tietoja, mutta ei myöskään kiistänyt.
Olennaista on, ettei minulla sen enempää kuin Soininvaarallakaan ole mitään näyttöä siitä, että media maksaisi tietovuodoista poliisille. Netin keskustelupalstalla joku Soininvaaran löperöitä puheita paheksunut kyselikin, mikä erottaa Soininvaaran Seiskan toimittajasta.
Älkää nyt, hyvät ihmiset! Kyllähän Soininvaaralla ja Seiskan toimittajalla sentään on eroa.
Seiskan toimittaja nimittäin tarkistaa tietonsa.
Vai kuinka usein muistatte Seiskan narahtaneen oikeudessa tai Julkisen sanan neuvostossa perättömien tai todistamattomien tietojen levittämisestä?
