Sokea luotto syö helposti faktat
Aamulehden eläköityneen sankaritoimittajan Matti Kuuselan fabuloinnit ovat järkyttäneet toimittajakuntaa.
Yllättävintä on, että kaksi Aamulehden entistä päätoimittajaa riensi puolustamaan ex-alaistaan. Samalla myös Yle tuli sotketuksi asiaan, johon se ei millään tavalla liity. Ylen uutisten eläköityvän vastaavan päätoimittajan Jouko Jokisen ja Ylen hallituksen puheenjohtajan Matti Apusen lausunnoista jäi epäselväksi, olivatko he tienneet Kuuselan sepittelevän.
Sen sijaan Aamulehden tuorein ex-päätoimittaja Jussi Tuulensuu on sanonut selvästi, ettei hän tiennyt Kuuselan satuilusta ja myös tuominnut sen. Facebook-sivuillaan julkaisemassa kirjoituksessa Tuulensuu listasi, miten fabrikoinnin voi tunnistaa.
Tuulensuu on olennaisen äärellä. Jokaiselle Journalistin ohjeisiin sitoutuneelle tiedotusvälineelle on elintärkeää, että ”valhetta ei räntätä”, kuten eräs ystäväni luonnehtii journalismia.
Jokaiselle Journalistin ohjeisiin sitoutuneelle tiedotusvälineelle on elintärkeää, että ”valhetta ei räntätä”, kuten eräs ystäväni luonnehtii journalismia.
Tuulensuun listauksessa satuilun tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi epätavallinen määrä täydellisiä yksityiskohtia, joiden olemassaolosta voi olla tieto vain kirjoittajalla itsellään. Haastateltavien lausumia on mahdotonta tarkastaa, koska he ovat kuolleita, kuolemansairaita, tavoittamattomissa maan äärissä tai pieniä lapsia.
Tapahtumien kontekstointi on niukkaa, eikä niistä mainita paikkakuntaa, päivää tai edes vuotta, Tuulensuu jatkaa. Toimittaja käy keikoilla ilman kuvaajaa eli todistajaa. Haastateltavien sitaatit ovat epätodellisen kirjallisia ja muistuttavat kirjoittajan omaa tyyliä. Tiedonhankinnasta on parhaimmillaankin vain niukasti dokumentaatiota, siis esimerkiksi haastattelumuistiinpanoja tai -tallenteita.
Mitä toimituksissa sitten voitaisiin tehdä, jotta sepittelijöiden päänsisäinen maailma ei päätyisi tiedotusvälineisiin journalismina?
Mielestäni toimituksessa ei saa ensinnäkään olla koskemattomia sankaritoimittajia. Sokea luotto ei pelkästään mahdollista sepittelyä, se suorastaan kannustaa siihen. Jos valvontaa ei ole, ennemmin tai myöhemmin joku käyttää tilannetta hyväkseen. Toimittajat eivät tässä suhteessa poikkea mistään muusta ammattikunnasta.
Toimituksessa ei saa ensinnäkään olla koskemattomia sankaritoimittajia.
Ruotsin tv:n SVT:n tutkivan journalismin ohjelmassa Uppdrag granskningissa on pikkutarkka järjestelmä tietojen tarkistamiseen. Sitä kuvaili ohjelman pitkäaikainen vetäjä Nils Hansson eräässä kansainvälisessä konferenssissa.
Toimittajalla (tai toimittajilla) täytyy tiettyyn päivään mennessä olla valmiina ohjelman käsikirjoitus. Se käydään esihenkilöiden kanssa läpi lause lauseelta, ja jokaisesta faktasta on oltava näyttö siististi numeroituna kansiossa. Käsikirjoituksen tarkistamiseen menee joskus jopa kokonainen päivä.
Tapa on työläs, eikä se sovellu nopeaan uutistilanteeseen. Sen sijaan laajoihin ja vaativiin juttuihin se sopii.
Itse olen käyttänyt vastaavaa tarkastusmenetelmää kerran urani aikana. Kyse oli Aarnio-juttuun liittyvistä ensimmäisistä jutuista. Teimme työparini Minna Passin kanssa käsikirjoitukset Word-tiedostoon, ja merkkasimme jokaisen tiedon kohdalle lähteen – ja usein montakin lähdettä. Anonyymeistä lähteistä käytimme koodeja. Käsikirjoitus käytiin läpi kokouksessa, johon osallistuivat kaikki kolme silloista päätoimittajaa. He saivat myös suullisesti tiedon anonyymeistä lähteistämme.
Kyse ei ollut siitä, etteikö meihin olisi luotettu. Menetelmällä on monia hyviä puolia. Useampi ihminen pohtii muun muassa sitä, voiko lähteillä olla ensikäden tietoa asiasta, onko heillä omia intressejä tiedon tahalliselle tai tahattomalle vääristelylle ja onko asiasta jutun perusteella syntyvä kokonaiskuva oikea.
Kontrolli varmistaa myös, etteivät jännittävät tiedot kannusta toimittajia laukalle.
Kontrolli varmistaa, etteivät jännittävät tiedot kannusta toimittajia laukalle.
Joillekin laukkaan kannustaa näköjään jo oma päänsisäinen maailma.
Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi