|
Solidaarinen palkkapolitiikka tiensä päässä?
Syksyn neuvottelukierroksen lähestyessä on yksityisen sektorin työnantajapuolelta voimakkaasti painotettu sitä, että palkankorotusten tulee perustua entistä enemmän yritysten kannattavuuteen. Eli keskimääräiseen tuottavuuteen perustuvista palkankorotusmalleista tulisi luopua ja siirtyä toimialakohtaiseen, jopa yrityskohtaiseen tarkasteluun. Koko työnantajapuoli on lisäksi korostanut rahamääräisistä yleiskorotusmalleista luopumista ja niiden sijaan siirtymistä prosenttilinjaiseen malliin. Myös me akavalaiset olemme asettaneet neuvottelutavoitteeksi prosenttilinjaiset palkankorotukset eli sanomme ei solidaariselle palkkapolitiikalle. Voimassa olevan tulopoliittisen sopimuksen yhteydessä AKAVA sai käännettyä tulosopimuksen palkkarakennetta prosenttilinjaisempaan suuntaan. Prosenttilinjaisuuden lisäksi meillä akavalaisilla on ollut ja on tavoitteena tuloneuvotteluissa ns. pottimalli. Tällä tarkoitetaan sitä, että tuloneuvotteluissa sovittaisiin palkkojen yleiskorotus tiettynä prosenttimääränä ja em. potti jaettaisiin kullekin sopimusalalle alan palkkasumman perusteella. Eri sopimusaloilla sitten sovittaisiin, miten potti jaetaan. Ellei sopiminen sopimusalalla olisi mahdollista, maksettaisiin potti prosenttimääräisenä yleiskorotuksena. Viime aikoina on eri palkansaajatahojen kannanotoissa painotettu halua lisätä nykyistä enemmän pelivaraa yritystasolle palkoista päätettäessä. Tässä keskustelussa on kuitenkin tähdennetty, että keskusjärjestöt sopisivat edelleen yleiskorotuksista. Näitä kannanottoja voidaan pitää jonkinlaisena tasapainoiluna perinteisen solidaarisen palkkapolitiikan ja yrityskohtaisia kannattavuuseroja painottavan palkkapolitiikan välillä, sillä sama palkka samanarvoisesta työstä -periaate ei toteudu, jos yrityskohtaisuutta korostetaan. Mitä enemmän yrityskohtaisuutta painotetaan, sitä todennäköisempää on palkkaerojen kasvu. Mallia Ruotsista Ruotsissa LO (Suomen SAK:ta vastaava keskusjärjestö) yritti 1970-luvulla nopeasti kaventaa palkkaeroja. Palkkaerot pienenivätkin selvästi, mutta toimenpide johti siihen, että palkat kokonaisuudessaan liukuivat paljon enemmän kuin oli tarkoitus. Kun pienituloisten palkat nousivat sopimuskorotuksilla, monissa yrityksissä noudatettiin omaa palkkapolitiikkaa ja joidenkin henkilöstöryhmien palkkoja korotettiin reippaasti yli sopimuskorotusten. Suomen Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkija Juhana Vartiainen on todennut, että ruotsalaisten palkkalinja oli itseään tuhoava ja johti lopulta siihen, että yritykset kieltäytyivät yhteistyöstä työmarkkinapolitiikassa. Eli ruotsalainen keskitetty tulopolitiikka loppui siihen. Tosin tänä päivänä Vartiaisen mukaan Ruotsin palkansaaja- ja työnantajajärjestöt sopivat joistakin asioista kulissien takana ja koordinoivat samansuuntaisia korotuksia kaikille. Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkija Pekka Sauramo on ”Kuukauden kolumni” -palstalla 1.7.2004 palauttanut mieliin Ruotsissa jo 1970-luvulla – itse asiassa LO:n piirissä – esiin nostettuja solidaariseen palkkapolitiikkaan liittyviä ongelmia ja uhkia. Tuolloin esitettiin solidaarisen palkkapolitiikan johtavan siihen, että korkean työn tuottavuuden omaavissa yrityksissä palkansaajat tyytyvät vapaaehtoisesti vähempään kuin he yrityksen maksukyvyn perusteella voisivat saada. Näissä yrityksissä kannattavuus voi nousta erittäin hyväksi. Parhaassa tapauksessa yritykset käyttävät nämä ns. ylivoitot työllisyyttä lisääviin investointeihin. Mutta vaarana on kuitenkin nähty se, että tätä kautta tapahtuvaan varallisuuserojen kasvuun liittyy uhka pääoman liiallisesta keskittymisestä. Varallisuus ja varallisuuserojen kasvu ei välttämättä näykään työllisyyttä lisäävän tuotannollisen pääoman kasvuna, vaan ns. ylivoitot jaetaan yrityksistä osinkoina. Sauramo onkin todennut, että kun tarkastellaan Suomen talouskehitystä viimeisen kymmenen vuoden ajalta, niin nämä Ruotsissa esitetyt ylivoittoon liittyvät uhat ovat toteutuneet. Sauramo on perustellut näkemystään sillä, että yritysten keskimääräinen kannattavuus ei ole Suomessa kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen ollut niin korkealla tasolla kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toisaalta investointitoiminta on ollut laimeaa. Tiedetään myös, että huomattava osa voitoista on Suomeen luotujen uusien työpaikkojen sijasta jaettu osinkoina tai yritykset ovat käyttäneet varojaan kansainvälistymiseen eli työpaikkojen luomiseen Suomen rajojen ulkopuolella. Palkkamaltti Helsingin Sanomissa 12.9.2004 oli artikkeli ”Mihin häviävät suomalaisten yritysten voitot?” Artikkelissa selvitettiin eläkkeellä olevan KHT-tilintarkastajan Ritva Pitkäsen tutkimusta siitä, mihin Suomen teollisuuden voitot on käytetty 1990-luvulla. Tiedot selvitykseensä Pitkänen oli kerännyt Tilastokeskuksen tilinpäätöstilastoista. Lisäksi Pitkänen oli päivittänyt tietonsa myös viime vuosien osalta. Selvityksen mukaan teollisuus ei ole laittanut juuri lainkaan rahaa tuotantovälineiden lisäämiseen tai työpaikkojen luomiseen. Teollisuuden voitot käytettiin enimmäkseen sijoituksina konserniyhtiöihin sekä yritysostoihin. Näistä rahoista yli 60% meni ulkomaisiin hankintoihin. Myös palvelualoilla investoinnit ovat olleet vähäisiä; vuosituhannen vaihteessa investointiaste oli suunnilleen samalla tasolla kuin 1970-luvun puolivälin taantumassa. Pitkänen on tutkinut myös yritysten rahoitusrakennetta. Pitkänen havaitsi, että yritykset eivät ole tarvinneet juuri lainkaan pitkäaikaista lainarahoitusta, vaan investoinnit on pystytty rahoittamaan tulorahoituksella. Teollisuus ei ole myöskään ohjannut sijoituksiaan halvan työvoiman maihin, vaan länsimaihin. Pitkänen totesi, että vuonna 2002 selvä enemmistö investoinneista meni korkeiden kustannusten maihin. Suomen Pankin tilastotietojen perusteella suomalaiset yritykset sijoittivat selvästi eniten länsimaihin. Artikkelissa todetaankin, että puheet verojen ja palkkakustannusten kansainvälisestä kilpailusta eivät välttämättä täysin pidä paikkaansa, koska teollisuus on sijoittanut maihin, joissa ei ole sen halvempaa toimia kuin Suomessa. Sijoittamisessa on siis todennäköisesti ollut kyse uusien markkinoiden valtaamisesta. Reaalisten palkkakustannusten nousu pysähtyi Suomessa jo vuonna 1996, mutta teollisuus vähensi silti 1990-luvun lopulla noin 50 000 työntekijää ja työttömyys on pysynyt korkeana palkkamaltista huolimatta. Pekka Sauramo onkin todennut, että työllisyys ei voi parantua, elleivät yritykset sijoita Suomeen. Yritysten voitonjaolla on siis avain suomalaiseen työttömyysongelmaan. Työmarkkinakeskusteluja arvioitaessa voidaan varmaankin sanoa, että Suomessa on tultu tietyllä tapaa solidaarisen palkkapolitiikan päähän. Palkkapolitiikassa etsitään nyt aivan uusia ratkaisuja. AKAVA on jo esittänyt omansa. Taru Turunen
|
